Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaEi siitä niin kauan ole. Vain sata vuotta. Sinä vuonna kuoli kaksikin isoukkiani, toinen Iisalmessa espanjantautiin eli lintuinfluenssaan kahden tyttärensä kanssa. Suremaan jäivät leski ja kuusi lasta. Minä muistan sen isomummun vielä, hän kuoli vasta 50-luvulla. Yksi eloon jääneistä tyttäristä oli siis minun savolainen mummuni Elli.
Vuonna 1918 raivosi sisällissota vasta itsenäistyneessä Suomessa. Edellisen vuoden sato oli ollut huono, eikä Venäjältä saatu enää viljaa. Kainuuseen asti viljaa oli erityisen vaikea rahdata, koska kulkuyhteydet olivat sodan tähden pitkät ajat poikki.
Toinen isoukkini asui perheineen 50 kilometrin päässä Kuhmon kirkolta, lähellä Venäjän rajaa. Isotäti-vainaa aina kertoi, miten hänen isänsä antoi viimeiset leipäpalat lapsilleen. Hänen vatsansa turposi oudosti, eikä hän jaksanut kohta enää nousta sängystä ylös. Sitten hän kuoli. Leski jäi suureen puutteeseen lastensa kanssa. Myöhemmin hän muutti hyviin naimisiin päässeen tyttärensä luo Laatokan Karjalaan. Tuo tytär oli minun kuhmolainen mummoni Jenny.
Mutta siinä Suomessa turvauduttiin Jumalaan.
Ei siitä todellakaan niin kovin kauan ole, kun Suomi oli kehitysmaa, jossa kuoltiin nälkään.
Mutta siinä Suomessa turvauduttiin Jumalaan. Kohtalon kolhut otettiin hänen kädestään. Kuolema ei ollut kaiken loppu. Tiedettiin, että parempi elämä odottaisi Jumalan lapsia ikuisessa isänmaassa.
Myös se Suomi, jossa minä elin lapsuuteni sodan jälkeen, oli kehitysmaa. Minä, evakon lapsi, sain jalkaani ensimmäiset kunnolliset talvikengät vasta oppikouluun päästyäni. Sitä ennen koulua käytiin kumpparit tai monot jalassa. Kotona meillä oli niin kylmä hirveänä pakkastalvena 1953, että maito saattoi jäätyä jämähtää sankoon keittiön lattialle yön aikana. Me lapset istua nökötimme iltakaudet uunin pankolla. Ruuasta ei onneksi koskaan ollut puutetta.
Olivatko ihmiset kehitysmaa-Suomessa onnettomampia kun nykyisessä hyvinvointi-Suomessa? Eivät todellakaan. Minä en ainakaan kärsinyt niukoista olosuhteista vähän vähää. Lapsuus kului iloisesti suuren sisarus- ja serkkulauman kanssa leikkiessä, työn touhussa ja koulua käydessä. Jalkojen paleleminen ja sen sellainen kuului asiaan, ei siitä suurta numeroa tehty. Talvi oli talvi.
Leivän puute vaikuttaa vain meidän ajalliseen elämäämme, mutta Jumalan sanan puute vaikuttaa siihen, missä me iankaikkisuutemme vietämme.
Tärkeintä oli se, että meidät sen ajan lapset opetettiin tuntemaan Taivaallinen Isämme ja turvautumaan häneen. Kaikki kylämme lapset kävivät pyhäkoulua, aivan riippumatta vanhempien poliittisesta vakaumuksesta. Saimme lapsuudesta mukaamme mittaamattoman arvokkaan perinnön: Raamatun kertomukset ja sen arvot.
Nälkäkuolema ei ole pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Paljon pahempaa on asua maassa, josta Herran sana on kadonnut. Suomi on hyvää vauhtia menossa kohti tilannetta, jossa ”ihmiset hoippuvat mereltä merelle, pohjoisesta itään he harhailevat etsimässä Herran sanaa, mutta eivät löydä.” (Aamos 8:12.) Leivän puute vaikuttaa vain meidän ajalliseen elämäämme, mutta Jumalan sanan puute vaikuttaa siihen, missä me iankaikkisuutemme vietämme.
