Kirjoittanut
Tulin juuri Israelista. Monettako kertaa, en ole laskenut. Maassa oli kaunista, lämmintä ja rauhallista. Gazasta ammuttiin kyllä matkamme aikana 60 raketin annos jonnekin eteläiseen Israeliin, mutta me emme olleet siellä. Matkailijoiden reitit kulkevat kaukana levottomuusalueista. Edelleen pätee se, että Israelissa on paljon suurempi todennäköisyys joutua autokolariin kuin ammuttavaksi. Näimme vain yhden kolarin.
Onhan maassa toki omat jännitteensä, sillä Israelin ja palestiinalaisväestön välisen umpisolmun ratkeaminen ei ole näköpiirissä. Katukuvassa tämä ei näy, mutta palestiinalaisalueiden osia erottava valtaisa turvamuuri muistuttaa siitä. Alati laajenevat Länsirannan juutalaissiirtokunnat ovat myös poliittisesti vaikea kysymys. Suomessakin on haluttu panna lusikka tuohon soppaan.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on herättänyt huomiota ehdotuksellaan, että israelilaisissa tuotteissa pitäisi olla merkintä siitä, onko ne tuotu Länsirannan palestiinalaisalueilta vai varsinaisesta Israelista. Motiivina ehdotukseen on Lähi-idän rauhanprosessin edistäminen sekä palestiinalaisten puolesta puhuminen. Motiivi on oikea ja kannatettava, mutta edistäisikö alkuperämerkintä näitä pyrkimyksiä on jo visaisempi juttu. Siinähän tähdätään mahdollisuuteen boikotoida kyseisiä tuotteita.
Siirtokuntaongelma syntyi vuonna 1967 käydyn ns. Kuuden päivä sodan jälkeen. Tuon sodan aloittivat Israelia ympäröivät, sitä monin verroin suuremmat arabivaltiot. Israel teki nykyaikaista sotahistoriaa voittamalla viikossa kaikilla kolmella rintamalla. Se valloitti Syyrialta Golanin, Jordanialta Länsirannan ja Egyptiltä Gazan kaistaleen ja koko Siinain. Sota lisäsi jo vuoden 1948 itsenäisyyssodassa alkanutta pakolaisongelmaa, kuten sodat aina tekevät. Niinpä israelilaiset ovat joskus ilkikurisesti sanoneet: ”Anteeksi, että voitimme sodan.” Häviö olisi kenties merkinnyt sitä, että Israelia ei enää olisi.
Saako siis sodan voittaa tai ainakin puolustautua ylivoimaista vihollista vastaan? Kysymys siitä, onko Israelilla laillinen oikeus tuolloin valloitettuihin alueisiin, on monimutkainen kansainvälisen politiikan kysymys, johon oikeusoppineet – myös juutalaiset – antavat vastakkaisia vastauksia. Euroopan Unioni ja sen mukana Suomi katsovat, että alueet on laittomasti liitetty Israeliin. Miksei EU saman tien vaadi Venäjää vetäytymään Karjalasta tai Japania saarilta, joista se käy kiistaa Kiinan kanssa? Näyttää siltä, että Israeliin sovelletaan erilaisia pelisääntöjä, mikä ei ole kansainvälisten sopimusten mukaista.
Kuuden päivän sota synnytti pakolaisongelman lisäksi siirtokuntaongelman. Seuraavana vuonna Israel rakensi ensimmäisen siirtokunnan Kirjat Arbaan Hebronin lähelle. Nyt Länsirannan siirtokuntia on yli 120 ja niissä asuu yli 300 000 israelilaista. Palestiinalaisia on silti edelleen yli 90% asukkaista. Osa juutalaissiirtokunnista on pieniä, mutta suurimmissa kaupungeissa asuu kymmeniä tuhansia uudisasukkaita. Väkirikkaimmat tämän alueen kaupungit ovat Beitar Illit (45 000 asukasta), Ma’ale Adumin ja Ariel. Suuri osa siirtokuntalaisista on uskonnollisia juutalaisia, jotka ovat muuttaneet alueelle siksi, että katsovat Jumalan luvanneen maan heille. Osa on muuttanut siksi, että Israelin hallitus suosii näitä alueita tarjoamalla halpoja asumismuotoja.
Ovatko siirtokunnat laillisia vai laittomia, riippuu siitä, mitä ajatellaan koko Länsirannan laillisuudesta. Toisaalta, vaikka päädyttäisiin siihen, että Israelilla on laillinen oikeus pitää hallussaan valtaamiaan alueita, se on paikoitellen käyttänyt häikäilemättä hyväkseen vahvemman oikeutta ottaa itselleen arabeille kuuluvia maita. Tämä aiheuttaa luonnollisesti suurta katkeruutta palestiinalaisten keskuudessa. Muutoinkin Länsirannan arabien alhainen elintaso (bruttokansantuote 1/10 israelilaisten vastaavasta) ja alueen huono infrastruktuuri sekä niukat vesivarat lisäävät katkeruutta juutalaisväestöä kohtaan. Samalla on totta se, että Länsirannan maatalous- ja hedelmätarhatöissä on kymmeniätuhansia palestiinalaisia, jotka saavat elantonsa israelilaisten perustamista yrityksistä. Jos siis siirtokuntatuotteita boikotoidaan, isku osuu erityisesti köyhiin palestiinalaisiin.
KUA:n mukaan Lähi-idän kiistan konnia ovat israelilaiset, jotka sortavat palestiinalaisia. Joidenkin kristittyjen mielestä konnia ovat palestiinalaiset, joiden virallinen politiikka ei tunnusta Israelia ja jotka lähettävät itsemurhapommittajia tappamaan juutalaisia. Minun mielestäni konnia ovat molemmat. Samalla molemmat ovat Jumalan luomia ja Kristuksen lunastamia.
Kumpikin osapuoli on kuin nurkkaan ahdettu eläin, joka tekee epätoivoisia hyökkäyksiä uhkaajaa vastaan. Israel on demokraattinen valtio, joten siltä voisi odottaa suurempaa viisautta rauhan tekemisessä. Palestiinalaiset ovat poliittisesti hajanainen, taloudellisesti köyhä ja valitettavasti usein oman yksipuolisen propagandansa uhreja. Lisäksi korruptoitunut hallintojärjestelmä kasaa avustusrahoja vääriin taskuihin. Ymmärrettävästi maailman sympatiat ovat heikomman, siis palestiinalaisten puolella. Ymmärrettävästi monet kristityt puolustavat Jumalan valitun kansan oikeutta asua omassa maassaan.
Raamattu kehottaa lähimmäisen, jopa vihollisen rakastamiseen. Kun Jizhak Rabin aikanaan teki rauhansopimuksen palestiinalaisten kanssa, häntä moitittiin siitä, että hän teki rauhan vihollisen kanssa. Hän vastasi: ”Ei rauhaa voi tehdäkään muiden kuin vihollisten kanssa.”
Pitäisikö siis siirtokuntatuotteisiin laittaa erityinen merkintä? Minä ehdotan, että pitäisi ja se kuuluisi seuraavasti: ”Tämä tuote tulee Israelin palestiinalaisalueelta. Osta tämä, samalla tuet palestiinalaisten työllisyyttä. Toimi myös rauhanrakentajana israelilaisten ja palestiinalaisten välillä.”
