"Itkin että saisin kielet" - Seurakuntalainen

Hei nuori / nuori aikuinen, joka luet tätä: jos haluat kertoa oman kokemuksesi tai aiheideasi, voit kirjoittaa minulle luottamuksella painamalla tästä. Tarinaasi siteeraan vain nimettömästi ja luvallasi.

”Just se että ”ai sulla ei oo kielillä puhumisen lahjaa” ”jaha” ja vähän katteltu ristiin sitten mua kun ei ole sitä, sitten tullut kauheesti ajatuksia että mikä mussa vikana etten saa niitä ja jossain vaiheessa juoksin kokoajan rukoiltavana että saisin ne, itkin että saisin ne, mutta ei vain ole tullut niitä, ja ehkä en niitä koskaan saa tai sitten saan, mutta tommonen painostus ei kyllä yhtään auta”

– Nainen, 18v

Hei rakas lukija!

Olen viime kuukausina miettinyt paljon vuosia 2013-2018, jolloin täysiaikaisessa nuorisotyössä keskeisin työtehtäväni oli lasten ja nuorten sielunhoidollinen palveleminen. Kun tarpeeksi monen sadan nuoren kanssa juttelee syvällisesti ja sitäkin useampien juttuja kuulee ja lukee, ei voi olla huomaamatta toistuvia haavoja. Kokemuksia, rakenteita ja ilmiöitä, jotka imevät nuorten elämästä iloa, toivoa ja itsensä hyväksymistä, jota he kaipaisivat.

Yksi nuorilla vastaan tuleva kipu liittyy kielillä puhumiseen. Kun ympärillä kaverit pistävät menemään kieliä vuolaasti, itseltä ei tule mitään. Seurakunnassa ne ”cooleimmat” ja näkyvimmät tyypit vaihtavat sujuvasti suomesta ”kieliin” (lyhytilmaus kielillä puhumisesta). Sitten kieliä yritetään saada. Pyydetään, itketään ja pyydetään. Toisille tulee, toisille ei. Toisille tulee niin kyseenalaisilla tavoilla, etteivät he itsekään tiedä, saivatko ne. Sitten etsitään itsestä erilaisia syitä siihen, miksi Jumala ei juuri minua katsonut arvolliseksi tähän.

Tässä tekstissä tuntojaan jakavat kanssasi muutamat nuoret, jotka ovat antaneet minulle luvan jakaa kanssasi heidän kokemuksensa. Jos aihe koskettaa sinua itseäsi, toivon, että saat tämän tekstin kautta lämpimän rauhan: et ole yksin.

Minä kaipaan, ihan tajuttomasti kaipaan

Alussa luit erään 18-vuotiaan nuoren naisen tuntoja. Meille ihmisille on hyvin luonnollista pyrkiä selittämään kohdallemme sattuneita ikäviä tilanteita ja epäonnistumisia. Aivan kuin sisäinen ristiriitatutkamme hälyttäisi, että vieressä tyyppi puhuu kielillä kuin vettä vaan, minä en, ja koska Jumala on oikeudenmukainen, niin…minussa täytyy olla jotain vikaa, kun Hän ei vastaa kielilläpuhumispyyntöihini.

Syitä löytyy, kun niitä etsii. Sellaiseksi voidaan ehdottaa esimerkiksi syntiä:

”Menin rukouspalveluun, siellä rukouspalvelija (ensin rukoiltuaan pyytämäni aiheen puolesta) kysyi puhunko kielillä, vastasin en, hän ehdotti että rukoilee sellaista minulle. Vastasin siihen että okei, noh kokeillaan nyt, vaikka en oikeastaan ollut innostunut asiasta. Kun muutaman minuutin rukouksen jälkeen en puhjennut puhumaan kielillä, kysyi rukouspalvelija onko minulla joitakin syntejä jotka estävät kyseisen armolahjan ”tulemisen” sekä kehoitti ”vain aloittamaan puhumaan jotakin”. Koin tilanteen hieman ahdistavana.”

Eräs 17-vuotias tyttö kirjoitti tällaisestakin kokemuksesta:

”Tutustun uuteen ihmiseen seurakunnassa ja suoraan pamautetaan ”ootko sä uskossa vai etkö sä puhu kielillä?”. Vastasin: ”ööömh…. oon mä uskossa mutta emmä siitä kielilläpuhumisesta tiiä…” Ja ajattelin vaan että ”Mitä ihmettä just tapahtu!?”.”

Tämän tytön kokemuksessa tulee esille äärimuoto hengellisestä hierarkiasta. On ”uskossa olevat” ja ”ne, jotka eivät puhu kielillä”. On kuin näkymätön, ”meihin” ja ”muihin” kahtia jakava verho laskeutuisi ääneti väliimme.

Tällainen ympäristö lisää sieluun vain enemmän kaipausta, ahdistusta ja painetta. Kielet on saatava. Ja tähän tarpeeseen ja kaipaukseen yritetään myös vastata, yleensä erinomaisen hyvää tarkoittaen. Näin pääsemmekin metodeihin, joilla kielilläpuhumisen puuttumista voidaan ratkoa. Tässä erään nuoren aikuisen kertomus:

”Teininä myös meidän puolesta rukoiltiin leirillä, että saataisi kielillä puhumisen armolahja ja sanottiin juuri että ala vaan puhua mitä tulee mieleen, tai ala vaan sanoa jotain niin siitä se lähtee. Ja niinhän se lähtikin, mutta en vieläkään tiedä onko kyseinen kieli oikeasti Jumalan antama armolahja vai vaan siinä hetkessä opittu siansaksan puhumistapa. […] Kun tuo ’menetelmä’ jolla kielillä puhumista ikään kuin opetetaan ja painostetaan ihmisille on tuollainen, tulee helposti mieleen, että kuinka monella oikeasti on Jumalan antama armolahja, ja kuinka moni vaan painostettuna alkaa puhua ’siansaksaa’.”

Olen itse kokenut hiukan vastaavanlaisen kokemuksen aikoinaan. Muistan, miten olin hyvin väsynyt ja meinasin jopa nukahdella kesken hengellisen tilaisuuden. En muista, olinko nukkunut erityisen huonosti, vai oliko ehkä kokoustilan happipitoisuudessa parantamisen varaa. Joka tapauksessa päätin, että nyt se tapahtuu. Kun kokouksen lopussa kiihkeä rukous alkoi, kohotin käteni ja yritin olla mukana. Edestä kehotettiin, että puhu vain, puhu vain, anna sen tulla. Ja minä yritin, yritin. Aloin stressaantua. Pelkäsin epäonnistuvani.

Ja sitten aloin vain pinnistellen puhua, kun kerran niin kehotettiin tekemään. Ensin tuli joitakin konsonantteja, sitten vähän enemmän äänteitä. Myöhemmin kun vähän treenailin, muotoutui siitä konsonantti- ja vokaaliäänteiden yhdistelmä, josta muodostuu jonkinlainen toistettavissa oleva kokonaisuus. Pystyisin vaikka heti tuottamaan sitä nytkin. Mitä se sitten on, sitä en todella tiedä. Ainoa mitä tiedän on se, että tilaisuus jossa tämän ominaisuuden sain, ei ollut jälkikäteen arvioituna kovin psykologisesti fiksusti järjestetty.

Mittatikku

Eräs minulle kirjoittanut nuori aikuinen kirjoitti hyvin pitkän tekstin monista kristillisissä piireissä saamistaan haavoista, jotka kokonaisuutena olivat johtaneet hänet suojelemaan itseäänkin pysymällä poissa seurakuntayhteydestä. Hänen kertomuksensa käsitteli myös kielilläpuhumista, joten kuunnellaan häntä hetki:

”Nuorten opetukseen kuului voimakas ”herätysteologia” ja koska kyse oli karismaattisesta seurakunnasta, myös armolahjaopetus ja erityisesti kielillä puhumisen armolahja oli korostetun tärkeä. Ensimmäinen negatiivinen kokemukseni liittyykin nimenomaan kielillä puhumisen armolahjaan. Nuorten leirillä ystäväni puolesta rukoiltiin ja tilanne meni kuta kuinkin niin, että esirukoilija painosti ”nyt” ystävääni puhumaan kielillä. Kyllä, ystäväni puhuikin kielillä.

Hieman tämän jälkeen tämä alkoi pikkuhiljaa jättäytymään pois nuorten toiminnasta. Kysyin tietenkin, että miksi? Hän kertoi puhuneensa kielillä. Mutta tajunneensa jälkikäteen, että sanat olivat samat, kuin hänen äidillään. Tilanne oli ollut niin painostava, että sanat olivat vain tulleet hänen mieleensä.”

Lähdetään tämän ja aiempien kertomusten valossa pohtimaan, mitä tässä tarkalleen ottaen tapahtuu. Millainen kuva saadaan, kun yhdistetään ääneen lausumattomat valtarakenteet, hyväksynnän tarve, uskonnollinen painostaminen ja ihmisen psyykkiset stressireaktiot?

Ensiksi, ihminen havainnoi luonnostaan yhteisön sosiaalista hierarkiaa. Mikäli tietyt uskonnolliset kokemukset ja niiden tuottaminen — kuten kielilläpuhuminen — ovat normatiivisia ja nostavat ihmisen sosiaalista asemaa yhteisön tavoitteiden toteuttajana, syntyy yhteisön jäsenelle automaattisesti motivaatio tuottaa haluttuja ilmiöitä. Jos näet sosiaaliset tikapuut ja löydät itsesi alemmilta askelmilta, haluat päästä ylös.

Toiseksi, tällä tavoin motivoitunut ihminen on alttiimpi suggestiolle, joka tulee hierarkiassa ylempänä olevilta esimerkiksi rukoustilanteissa.

Kolmanneksi, kun ihmistä ajaa eteenpäin halu olla ”parempi” uskova, ihminen saattaa tiedostamattaan tuottaa itse kielilläpuhumista ”kotikutoisesti”. Tässä tapauksessa matkimalla jotakuta, joka on puhunut kielillä.

Hetki

Tyypillinen, painostavaksi koettu tilanne voi alkaa esimerkiksi intensiivisestä rukoushetkestä. Tunnet, kuinka monet ovat samassa tilassa. Hekin kohtaavat Jumalaa. Ilma on kuin sähköinen. On ylistetty pitkään, musiikki on soinut, rytmi on johdattanut sinutkin syvempään keskittymiseen. Rukoilet. Anot. Pyydät. Muutkin tekevät niin. Et ole enää aivan tässä maailmassa. Keskittymisesi kiertyy kaipauksesi ympärille yhä tiiviimmin.

Tällainen keskittynyt tila voidaan uskonnonpsykologian näkökulmasta nähdä kevyesti hypnoottiseksi. Siinä ei ole mitään väärää tai erikoista: hypnoottisuus on normaali ilmiö, joka käytännössä tarkoittaa vain syvää keskittymisen tilaa. On taivaanlahja, että pystymme kokemaan sellaista. Esimerkiksi syvät, keskittyneet rakkauden kokemukset parisuhteessa olisivat varsin vaikeita ilman tätä ominaisuuttamme.

Tällaisessa keskittyneessä tilassa ihminen on usein suggestioaltis. Suggestiolla tarkoitetaan yksinkertaistettuna sitä, että ihmisen tunteisiin, ajatuksiin ja käyttäytymiseen vaikutetaan, yleensä sanallisesti, ihmisen ollessa suggestioalttiissa tilassa. Suggestioita voisivat olla esimerkiksi: ”Ala puhua vaan”, ”Älä pelkää, tartu rohkeasti sanoihin jotka tulevat mieleesi”, ”Puhu vaan mitä mieleen tulee”, ”Tunnetko Pyhän Hengen täällä? Anna sen koskettaa sinua”.

Myöskään tässä ei ole välttämättä mitään mystistä, väärää tai epäilyttävää sinällään. On vain keskittynyt ihminen ja sanat, joilla ihmistä pyritään opastamaan siihen, miten toimia ja miten havainnoida. Olennaista on havainnoida, mitä tällaisista tilanteista todellisuudessa seuraa eri yksilöille, ja miten se vaikuttaa heidän elämäänsä.

Paine

Palautetaan tässä vaiheessa mieleen, mitä puhuimme aiemmin sosiaalisesta hierarkiasta. Kaiken, mitä ihmiselle sanotaan, ihminen tulkitsee havaitsemansa sosiaalisen hierarkian ja normiston ja siihen liittyvien tunteiden kautta. Hyväksytyksi ja arvostetuksi tulemisen tarve yhdistyy käsitykseen siitä, mitä kokemuksia tai ominaisuuksia ihmisellä pitäisi kristittynä olla.

Lisäksi aiemmin kuulemiensa todistuspuheenvuorojen sekä saadun opetuksen perusteella ihminen saattaa tehdä subjektiivisen tulkinnan siitä, että kyse on hänen omasta päätöksestään. ”Rajoitteet on vain omassa päässä” ja kaikki on omissa käsissä: täytyy vain uskoa oikein, elää oikein ja rukoilla oikein, niin kielet tulevat.

Aika raskas tilanne. Monen asian summa, joka tiivistyy pieneen ajan pisteeseen, yhden pienen ihmisen mieleen, intensiivisessä rukoushetkessä jossa erilaisin keinoin yritetään saada kultainen palkinto. Kielillä puhuminen. Kukaan ei haluaisi poistua epäonnistujana, samaan aikaan kun toiset todistavat iloiten siitä, miten juuri saivat upean lahjan. Voit kuvitella, millaisia tunteita 16-vuotias käy läpi tuollaisessa tilanteessa.

Tunteiden vyöry voi muistuttaa takaa-ajettua autoa, joka ajaa kovaa vauhtia rautaporttia päin. Takaa-ajajia ovat hyväksynnän kaipuu, häpeän pelko ja henkilökohtaiset tunteet ja tarpeet. Auton vauhti ilmentää herkkää, keskittynyttä ja intensiivistä tilannetta, jota yllä kuvailimme. Rautaportti puolestaan kuvaa estettä, josta olisi pian rysäytettävä läpi keinolla millä hyvänsä. Sen toisella puolella kielet odottavat.

Paniikki

Kun otetaan kaikki edellä kuvattu huomioon, voi tilanne näyttää aivojen ja keskushermoston tasolla esimerkiksi tällaiselta:

Emotionaalisia reaktioita ja muistia hallitseva limbinen järjestelmä alkaa käydä ylikierroksilla. Mahdolliset aiemmat muistikuvat vastaavista tilanteista palautuvat mieleen. Järjestelmään kuuluvat, taistele-tai-pakene -reaktioita hallitsevat mantelitumakkeet tunnistavat kriittisen tilanteen, joka vaatii välitöntä puuttumista. No, ei tästä kehtaa paetakaan, joten nyt taistellaan. Mantelitumakkeet avaavat pelin.

– Haloo, onko hypotalamuksessa?
– Täällä ollaan.
– Joo mantelitumakkeet tässä terve, tuota nyt olisi tilanne päällä, täytyisi saada sitä kielillä puhumista aikaan ja nopeasti, ahdistaa aika paljon, ettähh…
– Että näin.

Hätäviestin mantelitumakkeilta vastaanottaa hypotalamus, joka käsittelee muun muassa ihmisen hormonieritystä. Hypotalamus ilmoittaa kuuliaisesti sen alaosassa olevalle aivolisäkkeelle, että nyt kemiallista cocktailia suoniin ja vähän äkkiä. Aivolisäke vastaa että täältä lähtee, ja tuikkaisee kivan annoksen adrenokortikotrooppista hormonia (ACTH) menemään.

Siirrytään kehossa hiukan alaspäin. Aivolisäkkeen kemiallinen viesti päätyy nopeasti rintakehän keskiosaan, jossa munuaisten yläpuolella olevat lisämunuaiset viettivät mukavaa päivää kunnes suonistosta kuului huuto: ”Hei tota, täällä ois oven takana rekkalastillinen ACTH:ta, että tota, pitäis varmaan tehdä jotain”.

Lisämunuaiset pomppaavat toimintaan. ”Laitetaanpas tuosta menemään aimo annos stressihormoni kortisolia, niin pystytään hoitamaan tilanne kunnialla”, siellä todetaan. Kortisolit laukaistaan menemään ja seurauksena keho valmistautuu taisteluun nostamalla verenpainetta ja veren glukoosipitoisuutta.

Samaan aikaan kello kilisee lisämunuaisissa toisella suunnalla, kun tulee uusi hätäviesti. Jaahas, sympaattinen hermojärjestelmä on sitä mieltä, että tarvittaisiin verenkiertoon tujaus epinefriiniä. Tunnetaan myös nimellä adrenaliini, jonka eritystä lisäävät muuten myös esimerkiksi kovat äänet ja kirkkaat valot.

Kiva aine. Tuo äkkiä lihaksille lisää verta. Saa myös asiat tuntumaan pelottavammilta joillakuilla, sillä aiemmat adrenaliinin äkilliset nousutilanteet ovat voineet assosioitua negatiivisiin tunnekokemuksiin. Lihasvapina, varsinkin alaraajojen vapina lisääntyy. Hengitys nopeutuu. Kehossa voi tuntua pistelyä ja kihelmöintiä. Kasvoilla voi tuntua kylmiä tai kuumia aaltoja, refleksit herkistyvät.

Takaisin aivoihin. Mieli käy ylikierroksilla. Nyt olisi keksittävä ratkaisu äkkiä. Muisti, toimi toimi toimi. Limbinen järjestelmä taistelee. Puhetta tuottavilla aivoalueilla hermosolut töllistelevät toisiaan että mitä ihmettä nyt tehdään. Puhetta ei vaan meinaa tulla. Minussa on jotain vialla. Äkkiä. Mitä. Pitkäkestoisesta muistista alkaa löytyä jotain. Lapsuus. Koti. Kielet. Miten se menikään…hänhän sanoi jotain tällaista, näin se tehdään. Huh, pelastus.

Ja kielet ”tulivat”.

Rauha

Edellinen, hiukan kieli poskessa kirjoitettu kuvaus avaa toivottavasti pienen ikkunan siihen, miten ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, joka on erikoistunut selviämiseen. Aivomme ja kaikki kehossamme pyrkii auttamaan meitä pärjäämään vaikeissa tilanteissa, mutta pärjäämisellä on aina hintansa.

Ihmisen tiedostamattomat aivotoiminnot reagoivat, kun ihminen altistetaan painostukselle. Oli kyseessä sitten painostava tilanne tai taustalla uinuvat hiljaiset, mutta painovoiman lailla vaikuttavat sosiaaliset normit. Aivot ovat äärimmäisen sosiaalinen kapistus, ne ovat suorastaan erikoistuneet tunnistamaan ympäristön odotukset ja vastaamaan niihin.

Minä suren.

Suren kaikkea tarpeetonta stressiä, ahdistusta ja itsensä epäilyä, jota voimme uskovina joskus lähimmäisillemme tuottaa. Hyvää tarkoittaen tottakai, mutta silti.

Meidän tulisi aina pitää sydämemme valppaana niille sanattomille sosiaalisille rakenteille, nokkimisjärjestyksille ja odotuksille, joita uskonnollisista syistä toisillemme asetamme. Meidän tulisi myös aina miettiä, miten erilaiset ihmiset voivat kokea intensiviiset rukoustilanteet, joissa pyritään saamaan haluttuja hengellisiä tuloksia.

Minä myös iloitsen.

Nimittäin siitä, että tiedän miten valtavan paljon suomalaisessa kristillisyydessä myös otetaan näitä asioita huomioon. Tiedän nuorisokentän johtohenkilöitä, jotka ovat tehneet valtavasti työtä sen eteen, että juuri tässä artikkelissa kuvattuja lieveilmiöitä ei olisi. Uskon, että menemme hyvään suuntaan.

Jos löydät sydämestäsi ajatuksia ”Minä olen huonompi uskova”, ”Minä en kelpaa Pyhälle Hengelle” tai ”Minä olen liian syntinen, että Henki minua koskettaisi ja puhuisin kielillä”, haluan toivoa sinun sydämeesi rauhaa.

Muistan, miten kerran ollessani lastenleirillä ohjaajana lapset päättivät huomioida minua kirjoittamalla kaikkien näkyville valkotaululle muun muassa sanat: ”Mikael, sinä riität”.

Se tuli lasten suusta. Se on totuus sinullekin. Sinä riität.

Disclaimer: Miten tätä ei pidä tulkita?

Yllä kuvatut ongelmat eivät tee tyhjäksi sitä, että lukemattomat ihmiset ovat osallisia kielilläpuhumisesta positiivisella, voimaannuttavalla ja heidän elämäänsä iloa tuovalla tavalla. Kielilläpuhumista eri muodoissa esiintyy melkeinpä kaikissa kristillisissä traditioissa, toisissa enemmän, toisissa vähemmän.
Ongelmat — kuten sosiaalinen hierarkisuus — eivät ilmene automaattisesti, jos kielilläpuhumista tapahtuu. Tiedän paljon karismaattisesti orientoituneita ihmisiä, jotka eivät missään tapauksessa hyväksyisi tässä tekstissä kuvattuja ikäviä toimintatapoja. Melkeinpä kaikkiin ilmiöihin liittyy aina sekä ongelmia että hyviä puolia.
En kirjoita tekstiä karismaattisesta kentästä ”ulkopuolisena” havainnoijana. Hengellinen taustani vuoteen 2009 asti oli vahvasti vapaisiin suuntiin painottunut, ja vuodet 2013-2018 palvelin yhteiskristillisessä nuorisotyössä aktiivisesti kaikista kirkkokunnasta tulevia nuoria. Useat ystäväni ja tuttavani myös tänä päivänä ovat karismaattisesti suuntautuneita.