Kirjoittanut
Kirjoittaja on ortodoksipappi, lähihoitaja ja teologian suurkuluttaja.Raamatun muoto vaikuttaa yllättävän paljon sen lukijaan.
Luvut ja jakeet Raamatussa korostavat helposti sitä liiaksi hakuteoksena. Nykymuodossaan jaottelu ei ole kovin vanha.
Vanhalla ajalla käytössä ollut lukukappaleiden jaottelu palveli jumalanpalvelusta, mutta nykymuoto palvelee enemmän pikkutarkkaa teologista vääntöä.
Nykyraamatun kannet sen sijaan luovat mielikuvan yhdestä kirjasta, vaikkakin kyse on kirjoituskokoelmasta. Moninaiset kirjoitukset muodostavat kristinuskon pyhät kirjoitukset, ihan monikossa.
Richard Bauckham on aiheesta kiinnittänyt huomiota yhteen muotoseikkaan, eli Uuden testamentin kirjojen järjestykseen. Esimerkkinä hänellä on vähätelty Jaakobin kirje.
Raamatun lukija on niin tottunut tiettyyn järjestykseen, että hän näkee sisällönkin tietystä näkökulmasta.
On olemassa sekä läntinen että itäinen Uuden testamentin sisällysluettelo. Molemmat ovat perusteltuja. Ehkä löytyy muitakin.
Neljä evankeliumia, Apostolien teot ja Paavalin kirjeet ja sitten loput Uudesta testamentista lähes jälkikirjoituksina tai liitteinä. Luonnehdinta on siis Bauckhamin.
Yllä mainittu järjestys on tuttu lännessä, ikään kuin se ”tavallinen” sisällysluettelo myös Suomessa. Ainoa oikea se ei kuitenkaan ole.
Ortodoksinen järjestys on toinen. Se on ainakin yhtä vanha. Kaikki samat 27 kirjaa löytyvät siinä, mutta eri järjestyksessä.
Neljä evankeliumia, Apostolien teot, Jaakobin kirje, kuusi muuta kirjettä, Paavalin kirjeet ja lopuksi Ilmestyskirja.
Tämä on muuten kuuluisan Athanasioksen vuoden 367 pääsiäiskirjeen luettelema järjestys. Järjestys on yhä käytössä Uudessa testamentissa vaikkapa Venäjällä tai Kreikassa. Se voisi olla sitä myös Suomessa, ainakin ortodokseilla.
Itäisen järjestyksen tarkoitus ei tietenkään ole vähätellä Paavalia. Ajatus on vain yksinkertaisesti toinen. Ne jotka olivat apostoleita ennen Paavalia tulevat sisällysluettelossa ensin.
Pietari, Jaakob ja Jerusalemin äitikirkko on ensin. Paavali vei sanoman aikanaan ulos maailmaan. Vaikkakin suunta on ulos maailmaan ei silti unohdeta alkuperää. Perinne on juuri parhaimmillaan tätä, juurekasta.
Voimme sanoa, että jos kolmesta suuresta apostolisesta hahmosta, suuret lähestysapostolit Pietari ja Paavali, edustavat kristinuskon keskipakoista liikettä ulos keskiöstä, niin laajatli kunnioitettu Jerusalemin äitikirkon johtaja Jaakob, sen sijaan edustaa pysyvää keskustaa ja varhaiskristillisen liikkeen keskihakuisuutta.
Bauckhamin huomio on aiheellinen. Juuria ei tule unohtaa. Keskipakoisuus ja -hakuisuus täydentävät toisiaan.
