Millaisen jäljen jätämme arkipäivän kohtaamisissa?

Aamuisessa riitteessä, ohuessa lumikerroksessa näkyvät oravan jäljet. Yöllinen kulkija on pysähtynyt hetkiseksi ulkolyhdyn ääreen ja jatkanut sitten matkaa puutarhan puolelle.

Hiljattain olin tapahtumassa, jossa oli paljon väkeä. Neljävuotias ystäväni lähti kesken tilaisuuden vaeltelemaan ja puikkelehti tuolirivien välissä etsiessään minua ja lopulta löytäessään kiipesi syliini. Se lämmitti sydäntäni.

Meihin jää jälkiä erilaisista kohtaamisista: puolitutun nopea tapaaminen kaupunginvilinässä, ystävän kohtaaminen työpäivän jälkeen tai rupattelu lähikaupan lennokkaan kassan kanssa. Jotkut tapaamiset ovat merkityksellisiä harvinaisuutensa vuoksi. Kaukana asuvia ystäviä on mahdollista nähdä vain kesälomien aikana tai muutaman vuoden välein. Muistan, kuinka lähdimme viimeisen kerran äitini sairaalahuoneesta. Hän heilautti kättään vuoteesta ja totesi hymyillen: ”Mukavaa, kun tulitte ja mukavaa, kun tulette huomenna uudestaan.” Sitä huomista ei hänen kohdallaan enää tullut.

Perheemme koira oli kohtaamisen ekspertti. Se istui ikkunan ääressä tyynyllään odottaen jokaista kotiin tulijaa. Se siirteli kuonollaan valoverhoa syrjään nähdäkseen paremmin. Valtava riemu liikutti koko kehoa, kun se huomasi kadulla tutun lähestyjän. Se ryntäsi täyttä häkää ovelle. Jos tulija palasi vaikka postilaatikolle ja tuli sisään parin minuutin päästä uudelleen, vastaanotto oli yhtä riemullinen.

Arkipäivän kohtaamiset puolison kanssa ovat jokapäiväisyydestään huolimatta suhteen momentumeja. Millaisen jäljen jätämme toisiimme kiirehtiessämme eri suuntiin päivän töihin? Harhaileeko katseemme tai viestitämmekö muuten välinpitämättömyyttä tavatessamme työpäivän jälkeen? Vai saako puolisomme kokea, että pohjimmiltaan olemme koko ajan odottaneet vain tätä tapaamista, H-hetkeä.

Olemuksemme on voinut painua kumaraan tai katseemme laskea, jos jäljet meissä ovat verestäviä haavoja, jotka olemme saaneet varhaisvuosinamme. Tällaiset identiteettiimme syöpyneet jäljet voi korjata vain Mestarin kosketus. Hänen momentuminsa on hyvä tunnistaa, ettei elämän tärkein kohtaaminen mene sivu suun.

Varhaisessa aamunkajossa kauan sitten murheen murtamalla naisella oli tärkeä hetki mennä ohitse, koska hän luuli puhuttelijaansa joksikin muuksi. Vasta nimellä kutsuminen havahdutti hänet.

”Maria!”

Maria kääntyi ja sanoi heprean kielellä: ”Rabbuuni!” – Se tarkoittaa: opettaja.

Ulla-Maija Lammi-Ketoja

 

 

 

 

kuva: Pixabay