Kirjoittanut
Kirjoittaja on pienen ikiliikkujan äiti, puuveneilijän vaimo ja pastori. Onnellinen vaeltaja, joka käy maailmasta parempaan, ja yrittää matkalla ymmärtää molempia.Upotan lusikkani soppaan, vaikka se jo kovin kiehuukin.
Jokin aika sitten istuimme ystäväpariskunnan kanssa kahvipöydässä ja mietimme, miksi viime aikoina otsikoissa on ollut niin monta hengellistä vaikuttajaa. Miksi tuntuu siltä, että moni hengellinen, yhteisesti ja yleisestikin vaikuttavana ja tärkeänä pidetty auktoriteetti yhtäkkiä niin sanotusti putoaa? Listaan tuli monta nimeä, kun hetken mietimme.
Tampereen suunnalla ennen asunut ystäväpariskuntani mietti Markku Koiviston uran loppukäänteitä. Sitten oli tuttuja, joita ei mediassa ole näkynyt, mutta joiden elämä on muuten aiheuttanut ihmetystä. Viimeisimpänä listan jatkoksi on liittynyt Pirkko Jalovaara. Hän ja hänen toimintansa taustalla oleva Rukousystävät-yhdistys ovat olleet viime aikoina paljon otsikoissa. Itse uutisten toistaminen ei ole tässä hedelmällistä, mutta tieto löytyy nettiin tallentuneesta uutisvirrasta, jos joku haluaa perehtyä juttuihin.
Monta tunnetta nousi yhtäaikaa mieleen, kun mietimme uutisia. Väistämättä ne menivät jotenkin näin:
1) Ensimmäisenä pintaan kirposi jokin moraalinen närkästys. Hengelliset johtajat, tarvitseeko niidenkin sotkea asiansa? Eivätkö he ajattele tarpeeksi vastuutaan?
2) Toisena ärsytti kokonaistilanne. Harmillista, että taas koko kristikuntaa syytetään tiettyjen ihmisten elämän sotkuista.
3) Kolmantena koko mediasoppa otti päähän. Kyllä mediakin sitten on ärsyttävä, aina halutaan kaivaa esiin kaikkein suurimmat skandaalit ja herkutella niillä.
Mutta sitten oli vielä eräs tunne ja ajatus. Erityisesti siitä haluan nyt kirjoittaa. Se menee näin:
4) Jos Jalovaara, Koivisto tai joku muu hengellinen johtaja niin sanotusti lankeaa, on meillä ulkopuolelta katsovilla suuri riski sellaiseen arroganssiin, joka ei rakenna yhtään mitään.
Jalovaara-kohun jälkeen muun muassa Facebookissa monet meistä kristityistä jakoivat häntä koskevia lehtijuttuja. Usein viestin otsikkona saattoi olla juurikin moraalinen närkästys tai jonkinlainen hieman vahingoniloinen toteamus: Näin ne mahtavat lankeavat! Eipä kestänyt rahan houkutusta tämäkään!
Jos joku kristitty – olipa hän hengellinen johtaja tai ei – syyllistyy talousrikoksiin, seksuaalirikoksiin tai muuten toimii väärin, on hän vastuullinen ja syyllinen. Yhteiskunnallinen laki on olemassa osoittaakseen sen mikä on oikein ja mikä väärin ja asettaakseen rajat ihmiselle. Rajojen rikkomisesta täytyy seurata ne seuraamukset, jotka niistä on asetettu. On väärin kieltäytyä näkemästä tätä. Hengellisillä johtajilla ei ole sellaista koskemattomuutta, etteikö heitä tulisi syyttää, kun he tekevät väärin.
Ongelma on kuitenkin tässä:
Sen jälkeen, kun joku on syntiseksi todettu, on olemassa oikea ja väärä tapa kohdella heitä. Uusi Testamentti on selkeä siinä, että kristittyjen elämä on yhteistä ja taakkoja on kannettava yhdessä. Kenenkään ei ole koskaan tarkoitus pystyä seisomaan yksin – eikä kenenkään pitäisi silloin kaatua yksin. Jokaisella tulisi olla sellainen taustayhteisö, sellaiset ihmiset ympärillään, jotka tukevat häntä – ja jotka myös tarkkailevat häntä viisailla silmillä.
Se ei ole minkäänlainen isoveli valvoo -kontrollijärjestelmä. Sen sijaan se on sitä, että jokainen meistä elää keskellä pommitusta ja sotaa, jossa erilaiset houkutukset ja taistelut ovat arkipäivää. Jokaisella pitäisi olla joku, joka turvaa selustaa. Se ihminen, joka tarpeen mukaan uskaltaa sanoa, että nyt menee liian lujaa, nyt pitäisi painaa jarrua tai että nyt menee (kirjaimellisesti) päin helvettiä.
Me elämme todellisuudessa, jossa saatana saalistaa jokaista kristittyä. Hänen ensisijainen taktiikkansa on kierrellä laumaa kuin leijona ja yrittää saada joku erotettua laumasta; se yksilö, jonka heikkous saa tämän harhautumaan erilleen. Kun joku on saatu pääporukasta irti, on vihollisen helpompi hyökätä.
Luonnossa puhvelilauma saattaa karata, kun saalistaja on kellistänyt yhden laumasta. Saaliseläimen vaisto käskee pelastautumaan. Tosin, toisinaan, puhveleilla riittää rohkeutta kohdata hyökkääjä ja ajaa tämä pakosalle. Riittäisipä sitä ihmisilläkin.
”Missä olisi se tyyppi, joka tuossa tilanteessa kääntäisikin sarvet leijonaa kohti, pistäisi sorkat tanaan ja toteaisi, että tätähän sinä et vie?”, kysyi ystäväni.
Äärimmäisen hyvä kysymys.
Vastuuta ei koskaan voi ottaa pois siltä, joka on tehnyt väärät valinnat. Silti edes hengellisten auktoriteettien ei kuulu seistä yksin – eikä kaatua yksin. Ei kukaan ole niin mahtava, ettei tarvitsisi rippi-isää tai -äitiä. Ja jos joku kaatuu, ei rakenna mitään jättää häntä maahan makaamaan ja huudella turvarajojen takaa. Siinä on riski, joka on vaarallista itse huutelijalle.
Kristittyjen eräs ongelma on se, että meidän välillemme syntyy äärettömän herkästi me ja muut -asetelmia. Me, jotka olemme oikeassa ja vielä pyhiä vastaan he muut, jotka ovat langenneet tai jollain muulla tavalla väärässä. On liian helppoa huudella, että noin ne mahtavat lankeavat. On liian helppoa tuntea ylemmyydentuntoista vahingoniloa; kyllähän mä arvasin jo alussa, ettei tuo vaan voi päättyä hyvin. On liian helppoa ajatella, että on oikein ja välttämätöntä erottaa itsensä väärintekijöistä, ettei synti tai vääryys vain jotenkin pääsisi tarttumaan meihin oikeassaolijoihin; ettei meidän maineemme, kunniamme tai hyvä omatuntomme kärsisi siitä, että toisten elämässä on sotkua ja tahraa.
Mitenköhän meidän kaikkien olisi käynyt, jos Kristus ristillä olisi ollut nirso sotkun ja tahran suhteen?
Hengellinen arroganssi on vaarallista. Se turvottaa käsitystä itsestä muita parempana.
Synti on sanottava synniksi. Sen seurauksien kanssa on toimittava oikeudenmukaisesti. Vääryyttä ei saa lakaista maton alle, ja vääryttä kokeneiden on saatava oikeutta. Väärin tehnyttä ei saa päästää vapaana veräjästä tuosta vain, tekojen seuraukset on kohdattava, anteeksi on pyydettävä, parannusta on tehtävä. Mutta se on eri asia kuin hylkääminen.
Tarkoitan tätä: syntisiä kohdellaan tietyllä tavalla oikein. Se on se tapa, jolla Kristus näitä (meitä) kohtasi: ”Mene, äläkä enää syntiä tee.”
Texasissa, Austinissa toimivan Gateway-seurakunnan pastori John Burke siteerasi taannoisessa saarnassaan lukemaansa kirjaa, joka kertoi toisesta maailmansodasta. Siinä kerrottiin, miten sotilaiden koulutuksessa painotettiin koko ajan sitä, että haavoittuneita ei jätetä. ”You don’t leave the wounded! Haavoittunutta ei jätetä! Haavoittunutta ei koskaan jätetä!” Tätä painotettiin ei vain haavoittuneiden takia vaan myös siksi, että sotilaat tarvitsivat tämän tiedon ja rohkeuden kyetäkseen taistelemaan. Heidän oli tiedettävä, että jos he haavoittuvat, heitä ei jätetä. Jos he jäävät runneltuina makaamaan kentälle, joku hakee heidät omankin henkensä uhalla.
On täysin mahdollista, että Jalovaaran toiminnassa mopo on karannut käsistä. Arvioikoon sen maallinen vallankäyttäjä ja Jumala Taivaassa. Meidän muiden kristittyjen tehtävä on pitää huoli itse omasta omastatunnostamme Kristuksen edessä ja hakea haavoittuneet pois kentältä. Koko touhusta menee uskottavuus, jos me alamme hylätä niitä, jotka tarvitsevat apua.
Niin. Jalovaara, Koivisto
ja me kaikki muut langenneet.
Herra yksin tietää että minä ainakin tarvitsen tietoa siitä, ettei haavoittuneita jätetä.
