Kirjoittanut
Ystävänpäivä on hyvä syy sanoa ystävilleen, kuinka paljon he merkitsevät. Kauniita lauseita korteissa, kukkakimpuissa paljon punaista.
Ystävänpäivä on hyvä päivä tuntea itsensä yksinäiseksi. Kenties ei ole ketään, joka toivottaisi hyvää ystävänpäivää, kiittäisi ystävyydestä, kutsuisi kylään. Kenties ei ole ketään, joka sanoisi yhtään mitään.
”Jeesus on kanssasi, eikä hylkää sinua ikinä!” Tällaiset lauseet, joilla uskovaiset pyrkivät lohduttamaan toisen yksinäistä sekä omaa vierelle pysähtymistä pelkäävää sieluaan, lohduttavat vain vähän silloin, kun toisella puolella pöytää ei ole ketään.
Jeesusta ei voi pyytää kahville. Hän ehkä tulee kutsumattakin, mutta ei ehdota, että puolitetaan leivokset, jotta kumpikin saa maistaa kahta kakkua. Hän ei katso silmiin, tartu kädestä, kerro kuulumisia innonpilke silmissään.
Minulla on ystäviä, jotka välittävät minusta. Olen jo oppinut luottamaan siihen. Olen onnellinen jokaisesta minulle annetusta ystävästä – moni heistä on saapunut elämääni enkelinä Jumalan mittatilaustyönä juuri silloin, kun eniten olen heitä tarvinnut. Olenkohan minäkin Jumalan lahja jollekin? Olenko tajunnut olla?
Katsoin ohjelmaa, jossa nainen riensi keskenmenon saaneen ystävänsä luo, peitteli tämän sänkyyn, syötti suklaata surunmurtamalle. Sydäntäni vihlaisi. Olen aina halunnut ystävän, joka heikolla hetkelläni ei kysyisi, koska voi tulla, vaan olisi jo tulossa.
Olen menettänyt monta ystävää. Aarteita on kadonnut kateuteen, väärinkäsityksiin vuosien varrella. Yhteenkään menetykseen minulla ei olisi ollut varaa. Vielä vierelläni olevista haluan pitää kiinni.
Haluan, että Jeesus pitää kiinni minusta. Ehkä Hän on ystävistäni luotettavin, ikuisin ja uskollisin, mutta kahvilaseurana Hän on kyllä ihan surkea.
