Kirjoittanut
Jäin vielä pohtimaan, mistä silloin on kysymys, kun Jeesuksen merkitystä korostetaan nimenomaan niin sanotusti liberaalimmalta siiveltä. Hyvin usein taustalta löytyy ajatus siitä, että aikoinaan oli olemassa joku historian Jeesus, joka on eri kuin evankeliumien Jeesus.
Liberaaleimmat tutkijat ovat muun muassa tulleet johtopäätökseen, että tämä 2000-vuotta sitten Israelissa asustanut juutalaismies jakoi samat arvot kuin 1970-luvun sosialistisen radikalismin perilliset. Tutkimustulokseen päästään, kun todetaan evankeliumien kertomukset epäluotettaviksi, ja sen jälkeen aletaan keksiä, millainen Jeesus mahdollisesti saattoi olla. Yllättäen hän oli aina samaa mieltä asioista kuin kyseinen liberaali tutkija.
Tämä on yksi erinomainen esimerkki tämän ajan yksilökeskeisestä uskonnollisuudesta, jossa yksilön persoona määrittelee täysin, millainen Jeesus tai Jumala on. Analysoin hiukan tätä uudentyyppistä, kristillisperäistä uskonnollisuutta, jolla on näkyvyyttä mediassa, mutta jonka pohjalle ei ole syntynyt seurakuntaelämää.
Jeesus edustaa nykyisen kristillisperäisen individualistisen uskonnollisuuden ihanneminää. Individualismissa ei ole muuta totuutta kuin ”minun totuuteni”, muuta Jumalaa kuin ”minun jumalani”. Mitään absoluuttista Jumalaa tai Totuutta ei tässä uskomusjärjestelmässä ole. Jeesus edustaa tässä uskonnollisuudessa uskonnollisen subjektin transsendentaalista projektiota.
Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että yksilökeskeinen uskonnollinen ihminen liittää Jeesukseen ne ominaisuudet, jotka hän on oman persoonansa ja arvomaailmansa pohjalta valikoinut oman jumalansa piirteiksi. Tällaisesta uskonnollisuudesta puuttuu kokonaan dialogin mahdollisuus, koska kyseessä on suljettu, yksilön psyyken sisäinen uskomusjärjestelmä.
Individualistinen uskonnollisuus tahtoo kuitenkin määritellä itsensä suhteessa ulkomaailmaan. Tämän se tekee määrittelemällä ääripäät, joiden sisään se pyrkii sijoittumaan. Uskonnollinen paha löytyy kahdesta ääripäästä. Toisen nimi on fundamentalismi ja toisen relativismi tai joskus ateismi. Uskonnollisena pahana ennen kaikkea fundamentalismista pyritään sanoutumaan irti, koska tässä ääripäässä piilee vaarana koko individualistisen uskonnollisuuden romuttuminen. Mitään opillista sisältöä tai muuta määritelmää ei fundamentalismi-pahalle pystytä asettamaan, koska määrittely tapahtuu uskonnollisen subjektin sisäisestä suljetusta kokemusmaailmasta käsin.
Fundamentalisti ei siten ole henkilö, jolla olisi jokin tietty uskonnollinen vakaumus tai joka liittyisi johonkin olemassa olevaan hengelliseen liikkeeseen. Fundamentalisti on henkilö, joka asennoituu johonkin yksittäiseen eettiseen kysymykseen konservatiivisemmin kuin määrittelyn tekevä uskonnollinen toimija itse. Fundamentalistin määritelmä muuttuu siten sen mukaan, millainen individualistisen uskonnollisen toimijan oma arvopohja on. Sama henkilö voi siten olla yhden individualistin mukaan fundamentalisti ja toisen näkökulmasta hän on relativistinen liberaali tai jopa ateisti. Fundamentalistisuus on siten täysin liukuva käsite.
Fundamentalismi ja sen torjunta on hyvin tärkeää individualistiselle uskonnollisuudelle, sillä fundamentalismi edustaa sitä pahaa, josta kyseinen uskonto on ihmisen pelastanut. Ja fundamentalismi toimii tässä tehtävässä hyvin, koska – kuten sanottu – fundamentalismilla ei ole mitään muuta käsitteellistä sisältöä kuin yksilön kokema uskonnollinen paha. Fundamentalismi siis käsitteenä joustaa yksilökeskeisen uskonnollisuuden mukana sen kaikkiin tarpeisiin.
Itsekin olin jo täyttä päätä sanoutumassa irti fundamentalismista – eihän fundamentalismille kai muuta voi edes tehdä, kuin sanoutua siitä irti. Aamulehdessä oli oikein pääkirjoituksessa luonnehdittu A-talkin keskustelijoita fundamentalisteiksi. Aloin sitten pohtia, ketä kirjoituksessa tarkoitettiin ja mitä fundamentalismilla tarkoitetaan. Tuskin nyt ainakaan umpiluterilaista, paikallisseurakunnassa ikänsä toiminutta naisteologia, joka on dogmaatikkona perehtynyt ennen kaikkea klassiseen teologiaan.
Mutta eihän fundamentalismista voi sanoutua irti, koska sillä ei ole mitään käsitteellistä sisältöä. Kyseessä on vain Aamulehden päätoimittajan elintärkeästä yrityksestä luoda määritelmää omalle yksilökeskeiselle uskonnollisuudelleen. Fundamentalismi on uskonnollinen paha. Jeesus on uskonnollinen ihanne. Molempien sisältö riippuu siitä, miten Aamulehden päätoimittajan ”minun jumalani” asioihin suhtautuu.
Ihminen on historian saatossa keksinyt monta uskontoa. Kristillisperäinen individualismi on ehdottomasti näistä nerokkain ja toimivin.
