Mielenkiintoinen yhdistelmä, josta saatiin nähdä kaikkialle maailmassa. Kilpailun hurmaa ja tuskaa, treenattujen lihasten taistelua vedessä, matolla, ilmassa, telineillä, yksin, kaksin ja isommalla porukalla. Ruudun täydeltä päivä toisensa jälkeen. Jokaiselle jotain sohvan pohjalle, purjeveeseen, vankilaan, kesämökin laiturille…
Ristiriitaisin tuntein seurasin kilpailuja. Itse kilpaileminen ja voittaminen myös tuntui ahdistavalta omien kouluajan muistikuvien takia. Turun Urheilukentän pururadalla lyhyenläntä teinityttö puuskutti pohkeet puhki ja epätoivoisena lajissa kuin lajissa. Sivusilmällä ihailin hoikkia luokkatovereita, jotka hyppäsivät ja juoksivat hymy huulessa.
Harvassa maailmanlaajassa kansainvälisessä kokoontumisessa tehdään niin paljon ristinmerkkejä kuin Pariisin olympialaisissa. Saimme nähdä lähtöviivalla ristinmerkkejä, katseita ylöspäin ja etusormen kohoamista kohti taivaita. Kultainen risti näkyi yllättävän monen urheiljan kaulalla, varsinkin juoksijoiden. Nämä kaikki tuttuja ja merkityksellisiä meikäläisen maailmankuvaan sopivia merkkejä. Koin ylpeyttä, arvostin urheilijoiden rohkeutta tässäkin mielessä. Usko Jumalaan tuntui maanläheiseltä, hän oli ollut mukana pururadoilla, haastavissa treeneissä, voitoissa ja tappioissa.
Mutta kun kruunupäinen kultamitalisti kertoo arvoistaan ja halustaan lahjoittaa varoja köyhemmille, alkaa vahvempi kannanotto. Katselijan on pakko katsoa ja tehdä omia arvioitaan kristinuskon merkityksestä tässä ajassa, myös näiden huippujen tasolla. Tai kun toinen mitalisti alkaa laulaa lehdistötilaisuudessa hengellistä laulua, kukaan ei voi olla kuulematta. Kristinusko saa tilaa maailmalla, se näkyy ja kuuluu. Mutta jopa jäi vaatimattomaksi tämänkaltaisen uskontunnustuksen raportointi suomalaisessa mediassa. Oliko liikaa, tuntuiko ihan tyrkyttämiseltä tässä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa, missä ihminen pärjää ilman taivaallisia ulottuvuuksia. On vain minä ja minun elämäni, minun näkökulmani ja arvoni, jos sellaisia ylipäätään on. Itsekkyyden ilmapiiri hallitsee ja toivottavasti alkaa tympiä muitakin kuin minua.
Kun tarjolla on maailmankaikkeuden vaikeimman kilpailun voittajan ystävyys ja seuraaminen, sitä sopii kuuluttaa entistä vahvemmin. Katse kääntyy omaan luterilaiseen kirkkoon, jossa toivoisi hengellisen laulun kuuluvan turuille ja toreille selvemmin – ja kutsuvammin. Olen kirkon jäsen ja koen toisinaan olevani ulkopuolinen. Mutta sekään ei ole esteenä laulaa omaa melodiaa, juuri sitä Amazing grace – elämäni biisiä. Kun meitä on monta, laulu vahvistuu, kuuluu lähelle ja kauas entistä selkeämmin. Come on – liity kuoroon! Maestro odottaa meitä.