Kirjoittanut
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kirjailija, joka on erikoistunut elämäkertojen kirjoittamiseen.Viime aikoina julkisessa keskustelussa on noussut entistä vahvemmin esiin ilmiö, jota voisi kutsua eräänlaiseksi ”jeesustraumaksi.” Mikä tämä tällainen ilmiö oikeastaan on? Joku psyykkinen häiriö vai ajan hengen luoma kiusaantunut reaktio kristinuskon läsnäoloon? Vaikuttaa siltä, että kyseessä on monien kohdalla tunneperäinen torjunta kaikkea sellaista kohtaan, mikä yhtään viittaa kristinuskoon. Se voi olla esimerkiksi Jeesuksen nimi laulussa, Suvivirsi kevätjuhlassa tai joulu, pääsiäinen tai helatorstai, joiden perimmäinen merkitys liittyy vahvasti Jeesukseen Kristukseen. Kummallista kyllä, niihin liittyvät pyhät tuntuvat silti hyvin kelpaavan ihmisille tervetulleina vapaapäivinä ja juhlahetkinä.
Mutta mikä saa ihmisen reagoimaan niin voimakkaasti toisten uskonnon harjoittamiseen? Onko kyseessä henkilökohtainen kipu, pettymys, väärinymmärrys tai jopa oma sisäinen ristiriita, josta Jeesuksen nimi muistuttaa?
Jeesuksen nimi on herättänyt jakautuneita tunteita kautta historian, ja nykypäivänä se näyttää olevan erityisen kipeä asia. Tämä tulee tosin käymään aikanaan kohtalokkaaksi epäuskoisille, sillä Raamatussa sanotaan: ”Joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä Ihmisen Poika häpeää, kun hän tulee kirkkaudessaan” (Luuk. 9:26).
Jeesustrauma koulumaailmassa ja julkisessa tilassa
Erityisen näkyväksi tämä ilmiö on noussut koulumaailmassa. Ajatus siitä, että Jeesuksen nimi mainitaan jossain yhteydessä, tai kevätjuhlassa lauletaan Suvivirsi, saa jotkut ihmiset nousemaan barrikadeille. Tämä torjunta ei ole vain yksilöllistä, vaan siitä on tullut osa kulttuurimme maallistunutta ilmapiiriä. Samalla kuitenkin peräänkuulutetaan suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta – jostain syystä kristinusko ei tunnu kuitenkaan mahtuvan tähän narratiiviin.
On hyvä kysyä, miksi kristinuskon vaikutus koetaan niin pelottavana. Voisiko kyseessä olla tietynlainen kulttuurinen koulukiusaaminen, jossa pieni, mutta äänekäs vähemmistö yrittää tukahduttaa enemmistön perinteet? Historia osoittaa, että kristinuskon periaatteet – rakkaus, armo ja totuus – ovat rakentaneet pohjan länsimaiselle sivistykselle. Ilman kristillisiä arvoja maailmamme näyttäisi hyvin erilaiselta.
Menetetty perusta – mitä tapahtui?
Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten Suomi oli kristilliseksi katsottu maa, jossa kristinusko oli luonnollinen osa arkea. Presidentti Kyösti Kallio ohjeisti vaimonsa Kaisan rohkaisemana kansaa rukoilemaan Talvisodan aikana, ja ihme tapahtui. Talvisodan rauha solmittiin olosuhteissa, jotka tuntuivat mahdottomilta. Tämän seurauksena suomalaiset jaksoivat uskoa ja taistella ylivoimaisen vihollisen edessä.
1980-luvulla alkoi kuitenkin luopumus – hitaasti, mutta salakavalasti. Maallistuminen astui esiin, ja Jumalan siunaus alkoi kadota kansakunnastamme. Uskonto siivottiin pois kouluista, julkisesta keskustelusta ja lopulta myös ihmisten sydämistä. Tulokset näkyvät etenkin tänä päivänä: arvotyhjiö, lasten ja nuorten sekasorto, pahoinvointi sekä identiteettikriisit ovat vain osa tätä kehitystä.
Suomen hengellinen tila herättää tänä päivänä huolta ja kysymyksiä. Kristinuskon näkyvyys on yhä harvinaisempaa julkisessa elämässä. On lohdullista, että presidentit Sauli Niinistö ja vielä Alexander Stubb ovat toivottaneet uuden vuoden puheissaan Jumalan siunausta kansallemme. Mutta onko kyse enää todellisesta uskosta vai yksinomaan symboliikasta, joka ei ulotu syvemmälle yhteiskuntaamme? Tutkimukset kertovat karua kieltään Suomessa tapahtuneesta hengellisestä luopumuksesta. Vuonna 1999 suomalaisista vielä 47 % uskoi Jumalaan. Vuonna 2019 vastaava osuus oli 25 %, ja vuonna 2023 enää 19 %. Tiedot perustuvat kirkon nelivuotiskertomuksiin. Kuinka siis pyytää siunausta taholta, jolle suurin osa kansasta on kääntänyt selkänsä?
Raamattu varoittaa meitä: ”Jos he ovat vainonneet minua, he vainoavat myös teitä” (Joh. 15:20). Tämä kehotus muistuttaa meitä siitä, että kristityt eivät koskaan ole olleet suosiossa maailmassa, joka on kaukana Jumalasta. Meidän tehtävämme ei kuitenkaan ole vain todeta ja vaikeroida tilanteen synkkyyttä, vaan rukoilla ja pysyä Kristuksessa. Meille on annettu tehtävä: rakastaa lähimmäisiämme, todistaa Kristuksen pelastavasta voimasta ja voittaa sieluja Jumalan valtakunnalle.
Paluu rukouksen ja uskon voimaan
Suomella on onneksi vielä mahdollisuus palata juurilleen. Rukous, nöyryys ja anteeksiantamus ovat avaimia, jotka voivat kääntää suuntamme. Me emme voi väistää Jeesusta – Hän on ajanlaskumme keskipiste, pyhäpäiviemme syy ja historiamme Herra. Ehkä olisi siis aika lakata kapinoimasta Häntä vastaan ja löytää sen sijaan rauha Hänen nimeään kantavan ristin juurelta. Sillä veri Golgatan kummulta virtaa vielä tänäkin päivänä.
Valitettavasti Suomi on erittäin kovaa maaperää hengelliselle herätykselle. Kansaamme luonnehtii itsepäisyys ja ylpeys, ja ilman suurempia koettelemuksia paluuta kristinuskon äärelle tullaan tuskin näkemään. Niitä kovempia koettelemuksiako on vielä odoteltava? Jo korona-aika herätti monia etsimään toivoa Jumalan sanasta, ja kiinnostus hengellisiä asioita kohtaan kasvoi ainakin hetkellisesti. Tämä kertoo siitä, että kun elämä kolhii ja vakavat kriisit iskevät, ihminen usein muistaa tarvitsevansa jotain itseään suurempaa.
Tämä tapahtuu varmasti aikanaan, sillä jokaisen ihmissydämen syvimmässä sopukassa on tietoisuus siitä, että Jumala on olemassa ja että Hän on meidät luonut. Ylpeytemme on kuitenkin paaduttanut sydämemme, ja uskomme tieteeseen on mennyt niin pitkälle, että monet kuvittelevat olevansa itse Jumalan veroisia. Ihminen palvoo itseään ja omaa viisauttaan, mutta tämä tie johtaa vain tyhjyyteen.
Toivo elää kuitenkin niissä ihmisissä, jotka rohkeasti kantavat Kristuksen valoa maailmaan. Meidän tehtävämme on seistä ulkopuolella leirin – kantaen Kristuksen pilkkaa, mutta myös tietäen, että siinä on voittomme. Etkö sinäkin haluaisi liittyä niiden joukkoon, jotka rukoilevat kansamme ja läheistensä puolesta? Pyydä rohkeasti voimaa Jumalalta elää uskoasi todeksi – Jeesuksen nimessä on pelastus, jota mikään maallinen ideologia ei voi sammuttaa. ”Hän on se kallio, jonka rakentajat hylkäsivät, mutta josta tuli kulmakivi” (Matt. 21:42).
Kun ihmisen sydän tarpeeksi monta kertaa särkyy, se on valmis vastaanottamaan totuuden – ja silloin kansamme voi löytää tien takaisin Herran luo.
