Kirjoittanut
Kirkkohistorian dosenttiEn ole valitettavasti lukenut yhtään Joel Haahtelan romaania. Mutta nyt olen päättänyt lukea ne kaikki. Hänen kirjoituksensa HS:n Vieraskynä-palstalla joulun alla teki minuun vaikutuksen. Mitä hän siis oikeastaan sanoi? Ehkä pieni kertaus on paikallaan siltä varalta, että kirjoitus jäi lukematta tai on unohtunut.
Haahtela totesi, että jokainen ”uhraa elämänsä jonkin eteen”, vaikka ei ymmärrä tekevänsä niin. Voimme uhrata elämämme mukavuuden, vaurauden ja aseman tavoitteluun. Hän kysyi, pitäisikö meidän tavoitella jotakin suurempaa ja mikä oikeastaan on elämän tarkoitus. Kun ihminen on järjen ja materialismin aikakaudella katkaissut siteen tarpeettomaksi koettuun Jumalaan, hän kelluu maailmankaikkeudessa omien voimiensa varassa ja luo oman tarkoituksensa. ”Jos ote alkaa lipsua, lääkkeet, sairauslomat, vankilat, päihdehoidot ja psykoterapiat palauttavat heikon ja harhailevan takaisin radalle.”
Vaihtoehtona Haahtela esitti suurta ideologista muutosta, elämää, josta loistaa rakkaus, välittäminen, huolenpito. Se tarkoittaa epämukavaa ja kivuliasta luopumista, jopa kärsimystä, mutta sen kautta voi syntyä jotain tärkeää. Tämän näkemiseen ja sanomiseen tarvitaan ilmeisesti psykiatrinen koulutus, kristillinen (ortodoksinen) usko ja kirjailijan kyvyt. Teksti toi mieleeni Lutherin ajatuksen siitä, että usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiin kuuluvat yhteen. Ei ole toista ilman toista. Ja oliko se Robert Brinsmead, joka kirjoitti: ”Olemme tappaneet Jumalan, mutta emme ole löytäneet tilalle mitään, mikä korvaisi hänet.”
Haahtelan tekstin synnyttämä pohdinta toi vielä mieleeni Friedrich Nietschen kysymyksen, kuka antoi meille sienen, jolla pyyhimme pois koko taivaanrannan. Hän jatkoi: Kun olemme tappaneet Jumalan, kasvoihimme huokuu tyhjä avaruus. ”Eikö tämän teon suuruus ole liian suuri meille?”
Ei siis kannata uhrata elämäänsä vaurauden, menestyksen, maineen ja kunnian tavoitteluun. Mutta kuinka pystyisimme niiden tilalle valitsemaan rakkauden, välittämisen ja huolenpidon? Vaatiiko se liian suurta muutosta? Voisiko luopumista alkaa harjoitella ennen kuin tulee se ikä, jolloin on vähitellen opittava luopumaan kaikesta?
Mikä siis olisi vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta? Paras kuulemani vastaus on: Elämällä on kaksi tarkoitusta: Uskoa Jumalaan ja rakastaa lähimmäistään. Ei ole toista ilman toista. Siinäkö on se suuri ideologinen muutos?
Timo Junkkaala
Kirkkohistorian dosentti
Helsinki
