Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaMonien työpöytä on nykyään heidän läppärinsä. Käytän itsekin tietokonetta, mutta tulostan mielelläni dokumenttini käsin kosketeltaviksi, konkreettisiksi. Haluan pitää käsillä paperia, jolle voin tuhertaa korjauksia ja muistiinpanoja missä ikinä olenkin. Myös tilanteissa, joissa tietokoneen näppäimistöön ei ole koskemista, kuten vaikkapa leivontapuuhissa, kädet taikinassa.
Paperi rientää apuun myös silloin, kun kuningasajatus yllättää ja läppärisi on kilometrien päässä. Ajatukset on napattava talteen sillä samalla sekunnilla kun ne tulevat, muuten ne katoavat, sen olen oppinut. Silloin olet kiitollinen ruttuisesta aanelosesta, jonka voit kaivaa taskustasi ja kynästä, jolla voit raapustaa ajatuksesi muistiin.
Aivotutkijat ovat huolissaan siitä, että ihmiset yhä vähemmän kirjoittavat perinteiseen tapaan käyttäen kynää ja paperia. Kun kirjoitamme omaa kättämme ja omaa käsialaamme käyttäen, jollakin salaperäisellä tavalla se vaikuttaa hyviä ja syviä asioita meissä. Samaan ei tietokoneen näppäimistö pysty. Paperi ja kynä ovat ystäviämme, joiden seura tekee meille hyvää!
Olen siis paperin kannattaja. Ja vaikka puhunkin paperista enkä papyruksesta, tiedän, että olen monien mielestä auttamattoman vanhanaikainen. Säälittävä arkistoija, jonka hyllyjä turhat mappirivit koristavat. Mutta eräänä päivänä omituisuuteni palkittiin. Kaivelin arkistojani löytääkseni tietoja eräästä seurakuntamme vuosia aikaisemmin järjestämästä tapahtumasta, kun käteeni osui paperi, jonka yläkulmassa oleva päivämäärä pysäytti minut. Hetken tuntui siltä, että sydämeni lakkasi lyömästä. Edessäni oli jumalanpalveluksessa jaettu tiedote, jossa kerrottiin seuraavan viikon ohjelmasta. Terästin katseeni ja katsoin monistetta uudestaan. Kyllä, niin siinä luki: sunnuntaina 9. syyskuuta 2001.
Tuntui kuin historian lehdet olisivat kääntyneet silmieni edessä. Vain kaksi päivää tuon sunnuntain jälkeen tapahtui jotakin, jonka jälkeen maailma ei enää ollut entisellään. Koitti tiistai 11. syyskuuta vuonna 2001, tapahtui 9/11, iskut, joiden seurauksena terrorismin vastainen sota käynnistyi ennennäkemättömällä intensiteetillä ja on jatkunut samanlaisena meidän päiviimme asti.
Katson kädessäni olevaa tiedotelehtistä. Nykyään sama tieto löytyisi internetistä, bittiavaruudesta, joka on samaan aikaan kaikkialla eikä kuitenkaan missään. Mutta tämä paperi on ollut fyysisesti paikalla tuona sunnuntaina, kun ihmiset kokoontuivat jumalanpalvelukseen, autuaan tietämättöminä siitä mitä tuleva viikko toisi tullessaan. Joku heistä on kenties tavaillut tulevaisuutta juuri tästä paperista. Historia on konkreettisesti läsnä, kun pidän monistetta kädessäni.
Entäpä jos evankeliumin sanoma, tuo Jumalan rakkauskirje ihmisille, ei koskaan olisi tullut kirjoitetuksi muistiin vaan olisi kulkenut sukupolvelta toiselle ainoastaan suullisena perimätietona? Tai jos se olisi jäänyt häälymään vain bittiavaruudessa, nollina ja ykkösinä tietokoneiden muistissa, haavoittuvana ja riippuvaisena ulkopuolisen energian jatkuvasta saatavuudesta? Saamme olla kiitollisia siitä, että Jumala valitsi lähettää pelastussanomansa ihmiskunnalle aikana, jolloin asiat kirjoitettiin muistiin konkreettiselle, käsin kosketeltavalle alustalle. Tekstejä kopioitiin huolellisesti ja niitä säilytettiin tarkasti varjellen. Ja niinpä evankeliumi on meillä edelleen tallella.
Minä koen oloni kotoisaksi paperilla olevat tekstien parissa. Jonkun toisen kokemus on päinvastainen. Mutta asioiden ei tarvitse aina olla vain joko tai. Miksi emme voisi alkaa ajatella enemmän sekä että -tavalla? Niin kuin Jumala tekee. Hän on luova ja rohkea eikä epäröi käyttää kaikkia mahdollisia keinoja saada viestinsä jokaisen ihmisen ulottuville. Hän siirtyi sujuvasti kivitauluista papyrukseen ja papyruksesta pergamenttiin, pergamentin hän vaihtoi lennossa paperiin ja nyt hän operoi suvereenisti myös bittiavaruudessa. Ja tänään evankeliumi, tuo muuttumattomana pysynyt mutta elämää muuttava sanoma leviää kaikkein tehokkaimmin juuri internetin kautta.
Joskus vanha konsti on edelleen parempi kuin pussillinen uusia. Mutta uusien joukossa voi olla jotakin, josta yhdessä vanhan konstin kanssa tulee jotakin aivan uutta, jotakin vielä paljon parempaa kuin mikään entinen. Pitäisiköhän meidän ottaa mallia Mestaristamme? Kaikkivaltiaan palveluksessa vanha tapa ja uusi tapa, paperi ja bittiavaruus eivät ole kilpailijoita eivätkä vihollisia, vaan ystäviä ja työtovereita. Ehkä meidänkin olisi hyvä tulla tutuiksi ja ystävystyä parhaamme mukaan molempien kanssa. Oma kasvuhaasteeni tuskin on jäänyt arvoitukseksi kenellekään, mutta kumpaan suuntaan sinun pitäisi itseäsi venytellä?
