Jos rakastat, kuole.

Meidät tehdään joustavasta materiaalista
meidän koko tehtävämme on joustaa.

Ensin on venyttävä keskeltä kaksinkertaiseksi,
ylitettävä kaikki fyysiset rajansa,
ratkettava liitoksistaan ja 
joustettava niin paljon, että toinen voi syntyä.

Sen jälkeen me olemme
yhtä punaista paksua kuminauhaa:

aamut illat yöt
päivät viikot kuukaudet
joku tunkee rajojemme sisäpuolelle
rajojemme ulkopuolelle
kulkee meissä omine lupineen
jättää ovet auki ja 
tahmaiset sormenjäljet ovenpieliin

huonepalvelu 24/7
katkeamaton catering
seitsemänä päivänä viikossa siivooja ja 
joku viikkaa hänelle pyykitkin valmiiksi.

Kun toinen ei osaa itse edes kasvojaan pestä
on jonkun toisen joustettava:

ei kai ihminen niin paljon unta tarvitse
ei kai niin paljon

ja jossakin kohtaa
olen niin joustunut
etten muista omia ääriviivojani,
aamuyöllä hämärryn muistojen varaan:
tälläinen joskus olin
mitä olen nyt?

Miten joku noin pieni voi
viedä ihan kaiken

miten joku noin pieni voi
antaa ihan kaiken

***

Minulla on teoria rakkaudesta: rakkaus on jatkuva tapahtuma, jossa ihminen vapaaehtoisesti valitsee kuolla itselleen toisten vuoksi.
Tämä teoria ei tietenkään ole mitenkään uusi tai missään nimessä minun itse keksimäni. Uutta on ainoastaan se, miten sen käytännölliset seuraukset ovat hitaasti alkaneet painua itsepintaisten kallonluitteni läpi.

Minun on aloitettava jostain epämiellyttävästä. Luullakseni mitään epämiellyttävämpää ei ole olemassa. Olen alkuvuonna ollut useamman kerran menettää yöuneni luettuani uutisia – nimenomaan niitä, jotka ovat kertoneet viimeaikaisista törkeistä lasten pahoinpitelyistä. En mene sen tarkemmin yksityiskohtiin, jos joku toinen yhtä herkässä tilassa oleva ei vielä ole menettänyt yöuniaan, mutta yksi viimeisimmistä kertoi 4-vuotiaan tytön kotihelvetistä (aiheesta kertoi muun muassa Iltalehti: http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288657386295.html).

Reagoin uutisiin kenties – ja toivottavasti – samoin kuin suurin osa muistakin lukijoista. Ensin jokin sisuskaluissa pusertuu tiukaksi nyrkiksi. Kurkku kuristuu kireäksi, otsa vetäytyy ryppyyn, alkaa kuvottaa. Epäusko tuntuu samalta kuin kivinen paino rintalastan alla, ja voimaton raivo takoo ajatuksia sisäpuolelta. Tekisi mieli raivota jollekulle, mutta yhtään soveltuvaa kohdetta ei ole lähistöllä. Myötätunnon ja empatian määrä melkein ahdistaa. Enkä varmasti ole ainoa, joka ei pysty ymmärtämään, miten tuon asteista rakkaudettomuutta voi olla olemassa. Oma lapsi, omaa verta ja lihaa…? Lapsi?!

Näiden ajatusten tahmeanraskas betonimylly pyöri päässäni useita päiviä ja öitä. Pikkuhiljaa sotkun seasta alkoi hahmottua ajatuksia rakkaudesta ja siitä, miksi se on itselle kuolemista, ja niitä selventääkseni yritän nyt kirjoittaa ne ylös.

Kun joku on toisen vanhempi, äiti tai isä, on hänellä käytännössä ääretön valta toisen yli. Ymmärsin tämän oikeastaan vasta uutiset luettuani. Meilläpäin se näkyy toistuvasti joka päivä vaikkapa kun Pojan vaippa on vaihdettava. Poika kirkuu, rimpuilee, ryömii karkuun. Minä käännän hänet selälleen, naulitsen reidet omien jalkojeni alle ja mahdollisimman nopeasti (ja toivottavasti siististi) vaihdan vaipan. Koko tämän ajan poika huutaa kuin häntä kidutettaisiin, koko hänen olemuksensa ilmaisee syvää loukkaantumista. Mutta hän ei pääse karkuun, koska minulla on valta hänen ylitseen. Olen isompi ja vahvempi eikä hän pysty vastustamaan minua.

Vaipanvaihto on tietysti hänen parhaakseen. Vaikka Poika mielellään ryömisi lattialla ilkosen alasti ja pissaisi matoille, olisi siitä lopulta hänelle haittaa: jossain vaiheessa tulee kylmä, kaikki alkaa haista ja palelee, ja vaipattomana ja vaatteetta saattaa myös sattua kovemmin. Minun on pakko käyttää valtaa, vaikkei hän sitä vielä ymmärrä.

Valta on kuitenkin riskialtista.

Ajattelin kidutetun tytön vanhempia, tyttöä. Muita samanlaisia lapsia, koska valitettavasti on heitä, joista lehdet eivät edes tiedä kirjoittaa. Oliko hän toivottu lapsi? Yllätys? Olivatko vanhemmat aluksi iloisia vauvastaan, jaksoivatko kantaa yöllä huutavaa lasta? Oliko vauvalla koliikki, oliko hän haastava lapsi, poikkeuksellisen paljon huomiota ja apua vaativa, tuliko hänestä sellainen taapero, joka vei vanhemmiltaan poikkeuksellisen paljon energiaa ja aikaa ja yöunta? Oliko – ja niin melko varmasti on – vanhemmilla jokin psyykessä vinksallaan jo valmiiksi, mikä pimeä ja tunkkainen oli pesiytynyt heidän mieleensä jo valmiiksi, joka teki pesänsä valmistautumattoman vanhemman henkiseen kaaokseen ja alkoi ruokkia jotain niin kuvottavaa, ettei sitä ole uskoa todeksi? Tulkitsivatko he lapsensa itkun ja huudon tottelemattomuudeksi, jota täytyy suitsia, alkoivatko ajatella lastaan niin tuhmana, jotenkin pahana, sellaisena lapsena, joita täytyy kouluttaa ja kurittaa? Ja kävikö niin, että kuritus sai lapsen huutamaan entistä kovempaa, ja lopulta pimeys nieli vanhempien aivot ja hukutti koko perheen helvettiin?

En tiedä, eikä spekulointi auta. Vanhemmilla on lapsiinsa ääretön valta. Tällaisia uutisia saadaan, kun se valta pilaantuu ja alkaa haista.

Valta on siitä hankala asia, että ihminen ei yleensä pärjää sen kanssa. On valtava riski, että pilalle menee joko ihminen, joka sitä käyttää, tai ne, joihin sitä käytetään. Minä nimitän sitä perisynniksi, moderni psykologia saattaa käyttää muita nimityksiä. Yhteistä niille on ymmärtääkseni kuitenkin aina se, että ihmisen ego ottaa ylivallan.

Uskoisin, että jokaisen vanhemman elämässä on monta rajapintaa, joissa oman valtansa kanssa joutuu vakavasti kasvokkain. On kai lapsia, jotka pienestä alkaen nukkuvat yönsä suloisesti tuhisten heräilemättä, mutta he ovat vähemmistö. Hereillä ollessaan hekin tarvitsevat monta vuotta kuitenkin lähes taukoamatta aikuisen apua, lohdutusta, seuraa tai sitten muuria, jota vastaan hakata pieniä vihaisia nyrkkejään. Lapset ovat haastavia, eikä mikään valmista ihmistä vanhemmuuteen riittävästi; tämä on sitä lajia uimista, jota oppii vasta veteen hypättyään. 

Olen miettinyt tätä kipeästi viimeisen kahden kuukauden aikana, kun alkutalven leutojen säiden yllyttämä bakteerilauma löysi tiensä meillekin, ja Poika on sairastanut putkessa flunssan, vatsataudin, omituisen flunssan ja vatsataudin yhdistelmän, joka kiertelee Turussa päin, ja sitten vielä yhden flunssan. Siinä sivussa Poika on tehnyt kuusi uutta hammasta, joista viimeisimmät hivuttautuvat näkyviin noin viikon nopeudella. Yönet ovat jääneet niin harsoisiksi, että oma järkeni on valunut lattialautojen rakoihin, aivotoiminta ollut äyriäisen tasolla eikä mistään älyllisestä ajattelusta kuten blogin kirjoittamisesta ole voinut haaveillakaan. Ja on ollut öitä, kun oma valtani on nostanut sitä rumempaa päätään.

Kun lapsi ties kuinka monetta yötä putkeen herää noin puolentoista tunnin välein ja jää taas kerran iloisesti höpötellen ryömimään sängyssä, kun kello on 02:30 ja oma elimistö huutaa unta ja lepoa, on ollut hetkiä, jolloin olen todennut, että on parempi laskea lapsi höpöttämään pinnasänkyyn ja mennä hetkeksi puremaan nyrkkiä oman peiton alle. Antaa savun laimentua, höyryn hajota ja kiukun kaventua. Sydänyön tunteet ovat pelottavia, itsekontrolli alhainen ja väsymyksen turruttama mieli sytytysherkkä. Sitten kun pahin suohirviöolo on kadonnut huoneen ilmatilaan, on voinut taas nostaa lapsen syliin, kestää rimpuilut ja protestit ja jaksaa silittää lapsen uudelleen uneen. 

Sellaisina öinä olen ajatellut, mitä voisi tapahtua, jos jokin olisi omassa mielessä jo rikki, tai valmiudet vanhemmuuteen kertakaikkiaan olemattomat. Ihmisellä on pelottava valta. 

Hyvinäkin päivinä lapsen kanssa eläminen on jatkuvaa neuvottelua sen kanssa, kuka tulee ensin. Lähes poikkeuksetta vastauksen on oltava se, että lapsi on aina tärkeämpi. Ja aikuisen on luovuttava monesta. Kovin moni asia ei ole niin hankalaa tai aiheuta yhtää kovaa hiertämiskipua. Ego yrittää ottaa koko ajan ylivallan, ja toisten sanoja lainatakseni ainut, joka heittää tielle varjon, on minä itse. 

Kasvaakseen ehjäksi ja vahvaksi lapsi kuitenkin tarvitsee sen, että aikuisen ego pienenee. Että hänet huomioidaan. Nostetaan syliin toistuvasti keskellä yötä, jos häntä pelottaa. Ruokitaan, pestään, puetaan, vaihdetaan raivoavalle vaippa. Leikitään, luetaan, katsotaan silmiin, silitetään, hymyillään, annetaan aikaa, lisää aikaa, taas lisää aikaa. Rakastetaan.

Serkkuni sanoi sen hyvin: kaikesta on pitänyt luopua. Omasta ajasta, omasta kehosta, omista harrastuksista, työstä, kaikesta, ainakin hetkittäin. Lapset menevät ihmisestä keskeltä läpi eivätkä pärjää, jos heidät jätetään yksin. 

Siksi rakastaminen ei voi olla mitään muuta kuin sitä, että ihminen vapaaehtoisesti valitsee antaa pois, luopua, kestää, kantaa ja pienentyä. Valitsee vapaaehtoisesti kuolla itselleen toisten takia. Väsyneinä öinä valitsee kuolla tunteilleen ja laittaa toisen etusijalle. Kiireisinä uupuneina päivinä valitsee kuolla tarpeilleen ja hoitaa toista. Ja tekee sen toistuvasti uudelleen silloinkin, kun tuntuu joltakin ihan muulta.

Rakkaudella on usein melko vähän tekemistä tunteiden kanssa – paitsi ehkä siinä mielessä, että on tehtävä valintoja tunteitaan vastaan. Rakkaus on tekoja ja tekemättä jättämistä. Hyvien asioiden tekemistä ja pahojen jättämistä tekemättä. Rakkaus on valinta, tuhat kertaa päivässä. Rakkaus on kuolemista. 

Niin, ei se ole uusi ajatus. Tarkalleen sanottuna kaksituhatta vuotta vanha ja pari vuotta päälle.

Eikä se ole yllättävää, että ihmissielun sydämessä pätee sama lainalaisuus kuin universumin ja historian keskiössä. Luojansa näköiseksi luotu. Jumala on se, jolla on absoluuttisin valta kaiken ylitse. Ihmisen ylitse. Tämä on minusta hengästyttävää. Kuinka paljon väsyneitä öitä Luojalla on, kuinka monia raivoon nousevia hetkiä, kuinka monta epäuskoista pettymystä? Jumalan täytyy todella rakastaa, kun hän ei samantien pyyhkäise pois koko ihmiskuntaa. Syitä olisi. Niinkuin nämä uutiset. Tarvitaan jokin järjettömän massiivinen rakkaus vastapainoksi sille vallalle, joka hänellä on. 

Ilmeisesti hänellä on järjettömän massiivinen rakkaus. 
Sen kokoinen, että se sai hänet kuolemaan itselleen toisten vuoksi. 

Sanoisin, että siinä vaiheessa ihminen alkaa saapua rakkauteen, kun hän haluaa kuolla itselleen toisen tai toisten takia. Koska eihän se useinkaan onnistu. Ego rimpuilee. Mutta halu jää siemeneksi ja alkaa itää, ja tutuntuttua sairaalapappia lainatakseni paskastahan se paras lannoite kukillekin tulee eli joskus kipeän kautta päästään johonkin kirkkaaseen.

Yritän tehdä tästä ajatuksesta itselleni henkisen huoneentaulun:

jos rakastat, kuole.

Ajatus on sillä tavalla tärkeä, että jos minä en sitä tee, on joku muu vaarassa, ainakin henkisesti.

Ja suurta Jumalan armoa ja ihmettä on se, että jos niin käy, jos minä olen valmis kuolemaan, hoitaa hän loput ja hänen erityisosaamistaan on uusi elämä ja ylösnousemus. Minun kuolemisestani voi syntyä sitä rakkautta tähän taloon, jossa on naurua, valoa ja iloa, vapautta ja yhteyttä, sekä minussa että muissa.

Eikä se enää sitten ole minusta kiinni.