Jos todistaminen uhriuttaa?

Kuuntelin aikanaan nuorten hengellistä radio-ohjelmaa, jossa oli vieraana entinen prostituoitu. Häntä markkinoitiin ohjelmassa kertomalla, että hän oli harrastanut seksiä laskujensa mukaan yli tuhannen miehen kanssa. Hän kertoi ex-prostituoidun näkökulmasta siitä, että ei kannata harrastaa holtittomasti seksiä kaikkien kanssa, koska sen jälkeen sattuu henkisesti. Jäin miettimään, mitä naisen todistuksesta jäi päällimmäiseksi. En muista mitään siitä, mitä Jeesus hänelle merkitsee tai miksi hän tuli uskoon. Muistan vain, että hänet lanseerattiin superhuorana, joka jostakin syystä sattui tulemaan uskoon.

Helluntailaisuudessa todistuspuheenvuorot kuuluvat kokouskulttuuriin. Monelle ”todistaminen” kuuluu eräänlaisena osana uskoontuloon ja sen hahmottamiseen: siinä kerrotaan tarinoita siitä, mitä oli, mutta mitä ei ole enää. Ennen tein väärin ja oli paha olo, mutta sitten tuli Jeesus, ja elämä on sen jälkeen parempaa. Todistuspuheenvuoron tarkoitus on rohkaista muita toisaalta tulemaan uskoon, toisaalta rohkaista uskovia muistamaan, että uskominen on oikeasti kannattavaa. Tavallaan todistuspuheenvuorot ovat myös hengellistä viihdettä, seurakuntakulttuuria – ja pahimmillaan tirkistelyä.

Uskoontulo voi muuttaa elämän kokonaisuudessaan: ihminen saa vastauksia kysymyksiinsä, hän hahmottaa itsensä uudella tavalla ja hänen koko maailmankuvansa muuttuu. Tiiviiseen seurakuntayhteyteen liittyminen voi tuoda myös sosiaalisesti koetun uskoontulon. Ihmisen identiteetti muuttuu, ja hän hahmottaa tarinansa uudella tavalla. Todistaminen on yksi tapa kertoa tarinaa siitä, miten elämä hahmotetaan nyt. Se on myös yksinkertaisin tapa kertoa muille Jeesuksesta; ”kerro siitä, mitä Jeesus on tehnyt sun elämässäsi”.

Jos uskoontullut on innoissaan uudesta elämästään ja muutoksestaan, rohkaisut todistamaan menemisestä eivät välttämättä kaiu kuuroille korville. Uskoontullut voi kertoa todistuksessaan yksityiskohtaisesti, mitä pahaa maailma-aikaan on kuulunut, ja miten hyvänä hän on tästä syystä kokenut uskoontulohetken ja sitä seuranneen elämän. Kuitenkin joskus ihminen saattaa avautua enemmän kuin mitä jälkikäteen ajateltuna olisi toivonut. Todistuspuheeseen liitetään usein asioita, joita menneessä elämässä on tehnyt väärin tai jotka ovat satuttaneet. Jos menneisyydessä on tapahtunut paljon kipeitä asioita, niistä ei välttämättä pidemmän pohdinnan jälkeen tahtoisi kertoa kaikille. Uskoontulon jälkeen saattaa kuitenkin vapautuneesti julistaa, mistä kaikesta Jeesus minut on vapauttanut: perheväkivallan jäljistä, hyväksikäytöstä tai itsetuhoisesta käytöksestä.

Jossakin vaiheessa saattaa tulla vastaan, että itseäkin voisi suojella. Radio-ohjelmassa puhunut nainen itki kertoessaan kokemuksistaan, joten kyseessä ei ollut vain kauppareissusta kertominen tai lomakuulumisten välittäminen. Samoin esimerkiksi hyväksikäytöstä selvinnyt voi joutua toteamaan, että uskoontulosta huolimatta joutuu ajoittain taistelemaan menneisyytensä kanssa. Siinä vaiheessa ei liene toivottavaa, että koko maanlaajuinen herätysliike tietää kaiken asioistasi – puhumattakaan siitä, että todistus on katsottavissa Youtubessa ja TV7:n arkistossa. Kaikki kuulijat eivät aina ole osoitetun luottamuksen arvoisia.

Tietysti on mahdollista, että on asioita, joista pääsee yli, mutta joiden ei halua leimaavan itseään. Radio-ohjelman nainen saattaa olla tunnettu ex-huorana koko loppuelämänsä ajan. ”Hei, niin sähän olit entinen huora, niin sä ainakin osaat sanoa kaikkia kauhutarinoita kelpo seurusteluopetuksen mausteeksi. Tuutko kertomaan tarinaasi meidän nuorteniltaan?” Osaan kuvitella parempiakin keskustelunaloituksia.

Voisiko joskus olla viisautta pyytää syvältä pelastunutta miettimään ja rukoilemaan hetken aikaa, ennen kuin ehdottaa hänelle koko tarinan kertomista seurakunnan televisioidussa sunnuntaikokouksessa? Ehkä joskus. Vaikka emme saisi juuri nyt lanseerattua uutta evankeliointitaivaan kiintotähteä rajulla tarinalla ja kohukokemuksilla, voimme ehkä auttaa yhtä ihmistä pääsemään sopuun menneisyyden kanssa ennen suuremmille lavoille astumista.