Kirjoittanut
Olen taas lueskellut Vanhaa testamenttia. Kyllä se on ihmeellinen kirja. Enkä tässä tarkoita sen raakuuksia ja väkivaltaa, jotka sinänsä ovat ärsyttäviä. Miksi siellä on sellaista niin paljon, siihen minulla on kyllä aika hyvä vastaus: ”Katsele muutamana iltana television iltauutisia, ja kysy uudestaan.” Elämme tällaisessa maailmassa, olemme aina eläneet ja tulemme aina elämään. Raamattu ei tee maailmasta siloteltua ihannekuvaa, vaan kertoo asiat sellaisina, kuin ne ovat.
Mutta erästä toista asiaa olen jälleen ihmetellyt. Tai ei se ihan toinen ole, tarkoitan sen sankareiden mokauksia. Niitähän löytää joka sivulta. Nooalla ei mennyt ihan hyvin heti vedenpaisumuksen jälkeen, Abraham epäili Jumalan lupauksia ja otti lopulta ohjat omiin käsiinsä, Jaakob petti ja pakeni, ja Juuda, en kehtaa kertoa, mitä kaikkea hän teki. Ja kuka Jaakobin kahdestatoista pojasta jatkoi Jumalan valitsemaa pelastushistorian linjaa? Ei suinkaan esikoinen Ruuben eikä supersankari Joosef vaan juuri tuo huomaamaton sivuhenkilö Juuda, jonka elämästä kerrotaan inhottava sivuhyppy. Minulta loppuisi aika, jos kertoisin mitä kaikkea suuret sankarit kuten Gideon, Simson, Jefta tai Daavid tekivät. Heprealaiskirje sanoo, että ”uskon voimalla”, mutta minun tekee mieleni sanoa, että kaikista törkeistä töppäilyistään huolimatta, niin, he tekivät sitä mitä tekivät ja Jumala käytti ja siunasi heitä.
Antaako tämä meille luvan elää holtittomasti ja koettaa tehdä mahdollisimman paljon tyhmyyksiä? Jokainen uskonsa vakavasti ottava kristitty tietää, että ei. Jumalan sana ja omatuntomme muistuttavat meitä oikeasta tiestä ja antavat voimaa kulkea sitä. Jokainen uskonsa vakavasti ottava kristitty tietää myös, että täysin puhtain paperein emme päivistämme selviä. Joskus elämä saattaa repsottaa pahastikin. Pahat sanat, ajatukset ja teot riippuvat meissä kiinni kuten Paavalissa konsanaan, kun hän sanoi, että sitä hyvää, jota tahdon, en tee, ja sitä pahaa, mitä en tahdo, teen. Tämä ristiriita ihanteen ja todellisuuden välillä kuuluu kristityn luontaisetuihin. Sen ymmärtäminen on tärkeää, mutta siihen ei pidä liiaksi tuijottaa, etteivät rohkeus ja ilo katoa. Paavalin uskon painopiste ei ollut tuossa sisäisessä kivussa vaan iloisessa luottamuksessa Jeesukseen.
Nooa pelasti ihmissuvun tuholta ja Abrahamin jälkeläisistä oli tuleva siunaus koko maailmalle. Juudan suku säilytti tämän aarteen ja Daavidista tuli tärkein ennakkokuva Daavidin Pojalle. Me emme ole abrahameja emmekä daavideja, mutta meillä on oma tärkeä paikkamme Jumalan suunnitelmassa. Armahdettuina syntisinä.
