Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaPäivä oli sateinen ja harmaa; mistään ei olisi arvannut, että joulu on ovella. Paitsi ehkä joululauluista, jotka kaikuivat Japanin tavarataloissa tuntemattoman Jumalan syntymäpäivän kunniaksi. Sinä päivänä kokoonnuimme erääseen kotiin viettämään ilosanomapiirin joulujuhlaa.
Sillä kertaa mukana oli minun lisäkseni kolme kristittyä, kaksi kastekoululaista, yksi etsijä ja yksi aivan pystymetsästä tullut buddhalaisrouva. Viimeksi mainittu Tanaka-san oli pirteä, vähän yli kolmikymppinen nainen, kiharainen poninhäntä niskassa, yhden pojan äiti.
Pidin puheen ensimmäisestä joulusta kuvia näytellen. Sitten sovellutus: ”Meillä on varmasti jokaisella joku vihamies, joka on loukannut meitä syvästi. Mitä tarvittaisiin, että se ihminen pääsisi taivaaseen? Eikö hänen ensin pitäisi kärsiä rangaistus pahoista teoistaan? Mutta varmaan jokainen meistä on myös tehnyt pahaa jollekulle toiselle, niin että tällä henkilöllä on täysi syy inhota meitä. Mitä tarvittaisiin siihen, että me itse pääsisimme taivaaseen? Hyvitys, eikö niin. Jeesus syntyi tänne maan päälle tekemään juuri sitä: suorittamaan hyvityksen kaikkien ihmisten pahoista teoista. Siksi hänen oli kuoltava ristillä.”
”Meillä oli tässä joulujuhlassa mukana paitsi Jeesus ja Pyhä Henki, myös ihan oikea jouluenkeli!”
Jatkoin näin: ”Enkeli ilmoitti paimenille jouluilon. Minä toimitan tässä nyt samaa enkelin virkaa. Jumala on lähettänyt minut kertomaan teille jokaiselle sitä ilosanomaa, että teille on syntynyt Vapahtaja.” Puheeni lopuksi kerroin menneen vuoden mieliinpainuvimman tapahtuman: Jumala ei vastannutkaan perheeni hartaisiin rukouksiin, ja kuitenkin me eräänä synkän surun hetkenä lauloimme kiitosvirren. ”Kristillinen usko eroaa muista uskonnoista siinä, että muut kiittävät jumaliaan vasta sitten, kun apu on jo tullut. Me kristityt uskomme Jeesuksen rakkauteen jo silloin, kun asiat ovat vielä menossa yhä pahempaan suuntaan.”
Nieleskelin kyyneleitä, mikä harmitti minua kovasti. Tiedänhän, että japanilaisten mielestä ihmisten edessä itkeminen on osoitusta luonteen heikkoudesta. Yhtäkkiä myös Tanaka-san puhkesi itkuun ja nyyhkytti kuin lapsi. Lopulta hän sai kerrotuksi meille itkunsa seasta:
”Oltuani neljä vuotta naimisissa tapahtui perheessäni kauhea asia. Minulla ei ollut ketään, kehen turvata, ei ketään… Kuulin eräästä jumalasta, joka kuulemma on auttanut vastaavissa tilanteissa, ja aloin käydä sen uskonnon temppelissä. Ei sieltä kuitenkaan mitään apua herunut. Lopulta minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin painaa tuska sisimpääni ja iskeä kansi päälle. Olo on tuntunut raskaalta sen jälkeen, mutta koetan näyttää valoisalta, lapsenkin tähden.”
Tässä vaiheessa me itkimme kaikki. Niistä joulujuhlista tuli siis varsinaiset itkijäiset. Vakuutimme Tanaka-sanille, että tästä lähtien hän voi pyytää apua Jeesukselta. Pidin vielä rukouksen, jossa kannoin Tanaka-sanin ja jokaisen muunkin osanottajan taakan Jeesuksen eteen. Omanikin.
Kun emäntämme saatteli minua ovelle, hän totesi hymyillen: ”Meillä oli tässä joulujuhlassa mukana paitsi Jeesus ja Pyhä Henki, myös ihan oikea jouluenkeli!” Hyvä lukijani, ymmärrätkö sinä nyt, miksi Japanissa tehdään lähetystyötä?
(Nimikkolähetin juttu Iisalmen paikallislehdessä 90-luvulla.)
