Kirjoittanut
Kirjoittaja on espoolainen lääkäri.Luterilaisen kirkon seremoniallinen puoli hämmentää minua. Liturgiat, hankalasti ymmärrettävä kieli, kuvat ja symboliikka jäävät etäisiksi. Ne eivät saa haluamaan lisää vaan vieraannuttavat. Monet taas rakastavat niitä. Nuoret pysyvät kirkossa vihkiäisiä varten, joten suuri rakkaus seremonioihin on olemassa.
Kirkkohäät eivät estä avioeroja. Perheen ja suvun yhdistäminen suurten elämänmuutosten äärellä ei ole kuitenkaan huono idea. Tuore pari tekee julkiseksi valansa ja tuo suvut yhteen. Liitolle luodaan tukiverkko uusista sukulaisista. Vaikeuksien kohdatessa lähipiiri tuntee puolisot ja haluaa suojella ja auttaa. Ympärillä olevat ottavat vastuuta, koska heidät on kutsuttu liittoa todistamaan.
Lapsen syntyessä kerätään taas suku koolle tervehtimään uutta tulokasta. Heidän apunsa on arvokasta, kun unet loppuvat ja vanhemmat eivät jaksa. On helpompi auttaa, kun tuntee perheen ja on ollut läsnä tärkeissä hetkissä.
Mikä uskonnon merkitys näissä seremonioissa on? Uskossa oleville ehkä selvä, mutta kirkkohäitä on vietetty vähemmälläkin veisuulla. Kirkko luo upeat puitteet. Olen myös kuullut papin huokaavan kiitollisena, että on edes yksi keino saada nykynuoret jumalanpalvelukseen.
Eroaminen on tehty helpoksi monella tapaa. On myös tilanteita, joissa vain avioerolla voidaan pelastaa perheen hyvinvointi. Usein se kuitenkin on helppo tie, johon päädytään kun ei jakseta. Huuma on hävinnyt, työ alkaa ja ei huvita.
Me tarvitsemme jonkun sanomaan, että avioliitto itsessään on arvokas. Harva enää tekee niin. Tunteiden korostamisen tilalle kristinusko tuo sitoutumisen, turvallisuuden, luottamuksen ja hyväksymisen sanoman. Seremonioiden varjoon voi jäädä tärkeä viesti siitä, mitä juhlitaan.
