Kirjoittanut
Kirkolliskokouksen avajaispuheessa arkkipiispa sanoi tavoittelevansa kirkkoon henkisesti avointa tilaa, jossa eri mielipiteet voidaan ilmaista rohkeasti. Näistä mietteistä saa sen käsityksen, että kirkko olisi mielipiteiden välinen keskustelukerho. Jalomielistä dialogia ei sovelleta silloin, kun Turun tuomiokapituli vaatii järjestöiltä selvityksiä ”Tosi rakkaus odottaa” -vihkosen levittämisestä.
Kirkko yrittää nyt saavuttaa ihmisten luottamuksen ymmärtämällä heitä ja leimaa samalla menneet kristityt sukupolvet ymmärtämättömiksi. Inhimillisyydellä ja hienotunteisuudella kieltäydytään ottamasta kantaa mihinkään Jumalan sanan vastaiseen menoon ja niin tekeviin kohdistetaan rankaisutoimia.
Kirkko on historiansa ajan ollut avoin tila, jossa on saatu julistaa evankeliumia. Samalla se on ollut tila, jossa muuta kuin Jumalan sanaa ei ole opetettu. Kirkon halu säilyttää asemansa osana julkista valtaa näyttää vievän siltä sekä hengellisen auktoriteetin että todellisen vaikutusvallan.
Lopputuloksena ei suinkaan ole kirkon suosion kasvu ja ihmiselämän vähittäinen uudistuminen, vaan ajautuminen yleisen mielipiteen ohjaukseen. Valtiosta, yhteiskunnasta, mediasta ja enemmistömielipiteestä tulee korkein taho, jonka edessä nöyrrytään. Argumentoinnin horjuessa kirkkoa vedetään nenästä yksinkertaisella kielellisellä tempulla, jossa enemmistön sanelemaa naturalistista etiikkaa vastustavat nimetään ”foobikoiksi”.
Suhteessa yhteiskunnan maallistumiseen kirkossa on alettu noudattaa erikoista puolustusmenetelmää. Se muistuttaa jotenkin Suomen sodan strategiaa 1800-luvun alussa, jolloin vihollisen lähestyessä pyrittiin välttämään jokaista taistelua vetäytymällä uusiin asemiin. Loistavia voittoja saavutettiin vain suomalaisten komentajien johdolla heidän ollessaan niin kaukana esikunnasta, että he saattoivat omin päin ryhtyä taisteluun.
Taistelussa avioliiton puolesta kirkkohallituksen ”poterot” sijaitsevat sellaisella takarajalla, jossa riittää kun kirkko saa pitää avioliiton. Homosuhteille voi järjestää muuten samanlaiset oikeudet, mutta niille ei saisi antaa avioliiton nimeä. Tällaiset voihkaisut tuskin pitkään estävät etenevää maallistumisen hyökyä. Säilyyköhän tuollainen reservaatti koskemattomana, jos avioliittoa ei pidetä kaikkia koskevana ainoana oikeana sukupuolielämän muotona ja puolusteta julkisesti Jumalan sanalla?
Tarkemmin ajatellen nämä puheenvuorot eivät lainkaan eroa siitä mitä ”tasa-arvoisen avioliiton” kannattajat ajavat. Nimeä ei voi irrottaa itse asiasta. Avioliiton kumoaminen tapahtuu silloin, kun nimityksen sisälle omaksutaan muita yhdyselämän muotoja.
Niin tehtäessä ajaudutaan suuntaukseen, jota nykyfilosofiassa on tapana kutsua konstruktivismiksi. Siinä sanan merkitystä venytetään tavalla, jossa kieli ja todellisuus irtautuvat toisistaan. ”Tasa-arvoinen avioliitto” on kontruktio, kielellinen tekele. Se on samalla tavoin hämäävää kuin puhe parisuhteesta, joka yhteydestä riippuen joko kaventaa tai laajentaa avioliiton merkitystä. Parisuhteita hoitaessaan kirkko voi esiintyä neuvonantajana, vaikka laiminlöisi kristinuskon mukaisten elämäntapojen opettamisen.
Parisuhde nostaa pariskunnan irti elämän todellisuudesta. Se luo romanttisen vaikutelman, jolloin elämää voidaan elää kaksin ottamatta huomioon muita ihmissuhteita ja sidonnaisuuksia, lapsia ja vanhempia, appivanhempia, siihenastista elämänhistoriaa eli sitä todellisuutta jossa elämme. Tällainen hutiloiva kielenkäyttö sopii hyvin yritykseen kelvata kaikille.
”Henkisesti avoin tila” näyttää edellyttävän, että Jumalan sanaa ei silloin opeteta eikä kuulla. Kirkko joutuu yleisen mielipiteen avovankilaan. Se saa puhua totta vain eläessään omassa rajatussa elämänpiirissään kuin luostarissa. Mutta itsesuggestion vallitessa se ei julkisessa tilassa – radiossa, kouluissa, televisiossa, armeijassa ja julkisissa palveluissa – voi julistaa Jumalan sanaa kaikkia ihmisiä koskevana, sitovana ja vapauttavana. Se ei voi toimia kristillisen uskon ja toistaiseksi vielä voimassa olevien uskonnonvapautta koskevien ihmisoikeuksien mukaisesti.
Ilmapiiri on kehittynyt sellaiseksi, että pidetään tuomittavana, jos joku julkisessa virassa oleva ministeri, opettaja, radiotoimittaja tai lääkäri sattuisi vahingossa mainitsemaan jotain kristinuskon kannalta myönteistä, vaikkapa tunnustamaan uskonsa luomiseen, kymmenen käskyn voimassapysymiseen tai Herramme ylösnousemukseen. Ja tekisi sen vielä yhtä luontevasti kuin radiotoimittaja, joka ohimennen päästää suustaan kirouksen tai lehden toimittaja, joka ihan maallisia asioita koskevassa jutussaan sivumennen kieltää kristinuskon. Vai oletteko kuulleet Yleisradion tai Helsingin sanomien toimittajan joskus tunnustavan uskoa Jumalaan? Luuta on jo lakaissut tällaiset henkilöt julkisista asemista tässä yhden totuuden maassa.
Mitä yhteistä on muuten seuraavilla asioilla, joiden vastustamista nykyään ei suvaita: abortti, irtosuhteet, avioero, ehkäisy, homoseksi, eutanasia? Ne ovat ihmisen olemassaolon vastaisia toimia. Siksi ne ovat myös klassisen luonnonoikeuden vastaisia. Kuitenkin ne ovat asioita, joita nyky-yhteiskunta kiivaasti vaatii ja jotka pitäisi muuttaa ihmisoikeuksiksi, olkoonkin että ne vievät monelta oikeuden syntyä ja elää maailmassa.
Ne ovat siinä mielessä myös ”ihmisen evoluution” viimeinen askel, että ne kaikki ovat luomistyön vastaisia. Jos kaikki ihmiset noudattaisivat näitä elämäntapoja ja muita ei suvaittaisi, ihmiskunta saisi pian loppunsa. Epäilyksiä darvinismin paikkansapitävyyttä kohtaan tieteellisenä teoriana vahvistaa suuresti, kun tutustuu Esko Valtaojan kolumneihin maakuntalehdissä. Ne tuovat loistavasti julki darvinismin kvasiuskonnollisen luonteen kaikenkattavana ateistisena maailmanselityksenä ja kristinuskon kumoajana.
Perusoikeuksien ylitulkinnassa tasa-arvo näyttää vähitellen ruhjovan alleen muut ihmisoikeudet, kuten mielipiteen- ja uskonnonvapauden. Tasa-arvo näyttää vähitellen laajenevan myös eläinkunnan piiriin. Onko tasa-arvo ihmiskunnan ”evoluution” viimeinen aste, joka hävittää viimeisetkin totuuden, moraalin ja etiikan rippeet tältä ”apinoiden planeetalta”?
Nämä yritykset korjata ihmiskunnan olemassaoloa saavat aikaan juuri päinvastaista kuin mihin pyritään. Ne uhkaavat tuhota elämän luonnollisen kasvu- ja kasvatusympäristön, perheen, sukupolvien ketjun, vastuun ja viihtyvyyden. Ne kumoavat toimeentulon vääristäessään kansakunnan ikärakenteen ja aiheuttaessaan sen, että yhä pienempi osa ihmisistä työskentelee yhä suuremman joukon ylläpitämisessä. Ne vievät yhteiskunnallisiin konflikteihin taistelussa olemassaolosta, kun kasvu on rajallinen eikä kukaan halua tinkiä toimeentulostaan.
Pohjimmiltaan näissä asioissa on kyse luonnonoikeuden ja yhteiskunnan lainsäädännössä toteutetun ”positiivisen oikeuden” suhteesta. Luonnonoikeus on määritelty alkuaan kristinuskon pohjalta. Sen mukaan Jumala ei ole ainoastaan luonut fyysisiä kappaleita koskevia lakeja, vaan myös ihmiselämän oikean järjestyksen, joka pysyy voimassa aina ja kaikkialla, jopa siellä missä Jumalaa ei tunneta.
1600-luvulla elänyt englantilainen filosofi Thomas Hobbes katsoi teoksessaan Leviathan, että luonnonoikeus toteutuu juuri kristillisen valtion lainsäädännössä. Deistisen katsomuksensa vuoksi hän ei ottanut huomioon syntiinlankeemuksen todellisuutta ja erehtyi samastamaan positiivisen oikeuden luonnonoikeuteen.
Ajattelutapa on nykyään käännähtänyt päälaelleen sikäli, että keinotekoisilla laeilla luoduista ”ihmisoikeuksista” uhkaa tulla luonnonoikeuden perusta. Valtaan pääsee naturalistinen virhepäätelmä: ”mikä on, on oikein”, jolloin positiivinen oikeus asettuu Jumalan lain yläpuolelle.
Nykykulttuurin kristinuskonvastaiset aatteet, jotka kieltävät Jumalan olemassaolon, luomistyön ja tilinteon viimeisenä päivänä, voivat nostaa esiin yhteiskunnallisen Leviathan-hirviön, joka tuhoaa ihmisarvon, demokraattisen vallankäytön ja hallitsee kaaosta väkivallan ja diktatuurin keinoin.
Helluntaipäivänä televisiossa esitettiin elokuva Kuninkaan mies. Se kuvasi englantilaisen humanistin Thomas Moren ajautumista ristiriitaan Englannin hallitsijan Henrik VIII:n kanssa 1530-luvulla. Toimiessaan valtakunnan lordikanslerina hän asettui vastustamaan kuninkaan avioeroa ja aikomusta solmia uuden avioliiton kamarineitonsa Anna Boleynin kanssa.
Tämä tapahtuma lähes 500 vuoden takaa kertoi tilanteesta, jossa kristityn omatunto joutui vastakkain maallisen hallitsijan intohimojen kanssa. Kirkolta vaadittiin ymmärtäväistä suhtautumista hallitsijan yksityiselämän heikkouksia kohtaan. Saadakseen avioliittonsa peruutetuksi Henrik-kuningas siirsi paavilta itselleen korkeimman päätösvallan Englannin kirkossa.
Lopulta kirkko kallistui viisaan, inhimillisen ja valtakunnan parasta katsovan menettelyn kannalle, varsinkin kun karsastavia omiatuntoja pehmitettiin omaisuuden menettämisen ja mestaamisen uhalla.
Vuonna 1534 säädetään kaksi lakia, Act of Supremacy, jonka nojalla ylin valta Englannin kirkossa myönnetään kuninkaalle ja Act of Treason, jonka mukaan ne, jotka eivät tunnusta Henrikin avioliittoa ja siitä syntyvien jälkeläisten kruununperimysoikeutta, katsotaan maanpettureiksi.
Julkisessa tilassa voi menetellä toisinkin. Thomas More kieltäytyy allekirjoittamasta asiakirjaa ja hänet tuomitaan valtakunnanoikeudessa mestattavaksi. Paljoa paremmin ei käy myöntyväisyyslinjallekaan. Hänen syyttäjänään toiminut valtaneuvos Cromwell, kirkon kuninkaan määräysvaltaan taivutellut arkkipiispa Cranmer kuten myös kuningatar Anna Boleyn saavat vuosikymmenen kuluessa saman kohtalon. Ennen kuolemaansa 1547 Henrikillä tulee olleeksi kuusi vaimoa, joista hän teloittaa kaksi.
