Kirjoittanut
Kirjoittaja on pienen ikiliikkujan äiti, puuveneilijän vaimo ja pastori. Onnellinen vaeltaja, joka käy maailmasta parempaan, ja yrittää matkalla ymmärtää molempia.Joskus Herra minusta tuntuu siltä että en ole yleisestiottaen sinua ymmärtänyt. Olen pahoillani. Luen sinusta ja kuvittelen osaavani antaa arvoa sille, mitä itsestäsi sanot, mutta iso osa varisee ylitseni helisevinä sanoina, vaikka yritän ymmärtää.
Niin kuin nämä psalmit. Kauniita ajatuksia. Hävettää vähän tunnustaa, mutta ajattelin pitkään, että ne ovat jotakuinkin sitä. Kauniita ajatuksia. Aina kun ei tämä arki tunnu siltä, että Daavidin ja muiden suuret julistukset sinusta niin sanotusti tulisivat koko ajan näkösälle. Olen pahoillani, mutta olen tullut ajatelleeksi, että joskus he ehkä hieman innostuivat liioittelemaan asioita.
Tänään sitten kuitenkin sinä tulit minua vastaan,
hiekkalaatikon kulmalla,
varoittamatta, siinä melkein sattumalta tulit viereen ja totesit että
”näetkös nyt”
?
Siinä minä seisoin helteessä ja korventavassa auringonpaisteessa, Poika mönki hiekkalaatikossa, oli hänellä kyllä aurinkohattu päässään mutta liian paljon paljasta ihoa auringon alla, tuollaista pienen lapsen täysin altista haurasta ihoa, joka ei ole mitenkään suojautunut aurinkoa vasten eikä parkkiintunut, oli iltapäivän kuumin tunti enkä saanut häntä pysymään varjossa. Hän halusi haudata kätensä hiekkaan, kuumaan lämpimään siloiseen hiekkaan, porottavaan aurinkoon ja valoon. UV-säteiden armottomassa syleilyssä, melanoomariskeistä autuaan tietämättömänä hän ryömi auringossa, autuaan onnellisena.
Eikä minulla ollut kuin yksi vaihtoehto. Onneksi olin levittänyt sentään johonkin aurinkorasvaa, mutta siinä minä seisoin, asetuin hänen ja auringon väliin, ainut keino saada hänet pysymään suojassa oli ottaa itse paahde vastaan. Se näytti ehkä vähän hassulta. Pitkin hiekkalaatikkoa ryömivä vauva, ja täysin synkronissa sinne tänne asteleva äiti, joka asetteli vartalonsa varjon peittämään vauvaa niin kuin tarvitsi. Kun muuta suojaa ei ollut, tein itsestäni varjon.
Enkä tietenkään ollut saanut aurinkorasvaa levitettyä kunnolla niskaan, päivän päätteeksi aurinko oli pesiytynyt lapaluiden väliin, hehku ihon alla, ehkä en kuitenkaan palanut.
Kesti hetken ennen kuin tajusin, että sinä hymyilet. Että näetkö lapsi rakas nyt mitä ne sanoivat: ”Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi, hän ei väisty viereltäsi.” (Ps. 121:5)
Tällaistako tämä Herra sinullekin on tässä elämän hiekkalaatikolla, kun minä varoituksista huolimatta jätän itseni ultraviolettisäteilyyn eikä muuta suojaa ole? Kun ei ole muuta ratkaisua kuin tehdä itsestäsi varjo, niinkö se on, sitäkö se on aina ollut,
että sinä itse otat paahteen vastaan minun puolestani
kun ei muuta suojaa ole?
Minä tiedän,
ettei muuta suojaa ole.
Ja että sinä otit kaiken paahteen vastaan.
Matkalla kotiin Poika tuoksuu hiekalta ja auringolta ja voikukilta, joita hän nyppi aidanraosta ja nurmikolta, joka tarttui housunpolviin, Poika tuntuu valolta ja kesältä. Joskus hän vielä oppii, että joitain asioita on kuitenkin varottava, ja että ihana valo on joskus vaarallista valoa. Päivä on piirtynyt hänenkin poskilleen mutta pehmeänä ruskona, ei kovana poltteena, ja minä kiitän leveitä hartioitani siitä, että niistä on päivänvarjoksi. Jonain päivänä Poika oppii.
Sitä, opinko minä jonain päivänä, en osaa sanoa. Mutta kiitän Herra sinua siitä, että sinä olet suojaava varjo silloinkin, kun en edes ymmärrä, miltä minun pitäisi itseäni suojella. Että tässä keskipäivässä sinä seisot, oikealla puolellani niin kuin vanha käännös sanoo, etkä väisty.
Kiitos siitä Herra että sinä et väisty.
