Kirjoittanut
-Tätä hetkeä varten minun piti tulla tänne, muistan ajatelleeni kuunnellessani Pikkulinnun tarinaa.
Pikkulinnun ääriuskonnollisessa juutalaisperheessä kohtuuton ruumiillinen kurittaminen kuului luonnollisena osana kasvatusta. Kotona ja kodin ulkopuolella tapahtui myös sitä, minkä piti oikeasti olla vain hirvittävää painajaista. -Ymmärrän lesboja ja homoja. Minusta olisi hyvin voinut tulla lesbo kaiken sen jälkeen, mitä äitini ja muutkin pakottivat minut tekemään kanssaan. Kun viimein en enää kestänyt ja vuodatin tuskani ulkopuolisille, kukaan ei uskonut minua. Kimpaannuin, keräsin kaiken rohkeuteni ja hain apua kaikkein korkeimmalta uskonnolliselta instanssilta. Se oli viimeinen oljenkorteni… Siellä minulle sanottiin kylmästi, että vika oli minun. Olin kuulemma ansainnut sen, koska kaikki oli minun syytäni. Yhä edelleen, vaikka siitä on jo muutamia vuosia, olen vyötäröstä alaspäin tunnoton. En halua kätellä ihmisiä. Kierrän sellaisia tilanteita, en halua että minuun kosketaan.
Tämä Pikkulintu ei kuitenkaan alistunut hänelle lausuttuun tuomioon, vaan riuhtaisi itsensä Irti perheestään ja uskonnollisesta yhteisöstään. Se oli alku toipumiselle, jota jatkuu koko loppuelämän. Valoa kohti kuitenkin. Seitsemässä vuodessa on tapahtunut paljon, silti on vielä tuskallisia kysymyksiä. – En voi ymmärtää, kuinka voisin olla Jumalan rakastama. Miksi hän salli kaiken, mitä minulle taphtui? Olen tullut uskoon, mutta olen siinä hirveän varovainen. Ei siitä voi läheskään kaikille edes puhua. Testasin asiaa veljeeni. Halusin nähdä, kuinka hän reagoisi kuultuaan, että olin kääntynyt kristityksi. Usko pois vaan, mutta veljeni reaktio oli niin dramaattinen, että en halua missään tapauksessa kertoa asiaa äidilleni. Hän tappaisi itsensä. Toisaalta, olen kyllä ollut kuollut perheelleni siitä päivästä lähtien, jolloin he saivat tietää, että olin luopunut ultraortodoksijuutalaisuudesta. Kyllähän sinä tiedät, etten uskonnollisena juutalaisena naisena pukeutuisi näin, farkkuihin. Seurasi seitsemänpäivän suruaika ja kaikki. Minua ei ole enää perheelleni olemassakaan… Ja kuitenkin, äiti jostain syystä välillä soittaa. Yrittää vielä kai jotakin minun suhteeni.
– Olen hirveän ahtaalla. Haluaisin henkilöllisyyspapereihini, että olen kristitty, mutta en uskalla muuttaa sitä, sillä asiat voisivat kääntyä minua vastaan. Pelkään, että minut ei-juutalaisena heitettäisiin vielä sosiaaliavun ulkopuolelle. Olen joka suuntaan hirveän varovainen. Kristittyjenkin kokouspaikoissa voi olla juutalaisia urkkijoita.
– Mutta kuule, kyllä tykkään lasten opettamisesta, visertelee vielä tämä Pikkulintu. – Usko tai älä, mutta voin opettaa vaikka tunnin yhteen menoon eikä minun tarvitse käydä kertaakaan vessassa! Saan kuulla, että Pikkulintu kärsii mm. kroonisesta vatsa- ja suolistosairaudesta, joka rajoittaa hänen elämäänsä tuntuvasti.
– Mutta hei, ei insestiä ole vain ultraortodoksipiireissä, sitä on joka puolella, kaikissa piireissä, uskonnollisissa ja uskonnottomissa, selvittää Pikkulintu vielä. – Niinpä, huokaan minä. -Pimeyden siemen löytyy ihan meistä jokaisesta. Tarvitaan vain otollinen maaperä.
– Rukoiltaisko vielä yhdessä?, kysyn lopuksi. Silmät loistaen Pikkulintu nyökkää ja sanoo sen olevan hyvä ajatus. Ojennan molemmat käteni, että hän voisi halutessaan tarttua niihin rukouksen ajaksi. Mutta ei, Pikkulintu ei halua rukoilla käsikädessä. -Voitaisko halata ja rukoilla siinä? hän kysyy arastellen. -Totta kai! – Sinä olet nyt oikeanlainen äiti minulle, selvittää tämä minuakin pienempi suloinen ihmisolento ja käpertyy syliini.
Ilman muuta oli selvää, etten ollut Pikkulinnulle ensimmäinen turvallinen äitihahmo. Niitä oli ollut onneksi muitakin ennen minua ja niitä tarvitaan minun jälkeenikin. Toipumisprosessi on hidas ja pitkä, mutta ei mahdoton, koska itse Jumala on siinä mukana. Hän yksin pystyy eheyttämään rikki menneen syvintä myöten.
