Jumalanpalvelushämmennys

Tehdään nyt ensin selväksi se, että minä rakastan jumalanpalvelusta! Ihailen sen ikiaikaisuutta, kirkkovuoden kiertoa ja sanan, sakramentin ja yhteyden lahjaa. Messussa palveleminen on ehdottomasti rakkain tehtäväni kanttorin työssä. Mutta silti välillä hämmennyn.

 

Muistan kun ymmärsin jumalanpalveluksen ensimmäistä kertaa ihan todella. Herääminen tapahtui erään kristillisen järjestön järjestämissä messuissa, kun olin parikymppinen. Muistan, kuinka ihanalta tuntui viettää ystävien ja koko yhteisön kanssa yhteistä juhlaa. Tuntui, että messun rakennekin avautui aivan uudella tavalla: koko alkuosa valmisti raikkaaseen ja sydämestä puhuttuun saarnaan, jonka jälkeen saatiin viettää yhteistä ateriaa. Ja vielä yhteinen, maallinen ateriakin päälle – mikä sen parempaa! Olin näitä kokemuksia ennenkin kuluttanut paljon kirkonpenkkiä, mutta nyt tuntui, että tajuntaani syttyi valo.

 

Muutamien vuosien kuluttua tilanne kuitenkin muuttui. Kävi niin, että jumalanpalvelusammattilaisuus toi mukanaan hämmennyksen. Koulutus valmentaa kyllä tekniseen taitoon, mutta seurakuntaelämässä ollaankin keskellä kaikenlaisten toiveiden ja vaatimusten ristiaallokkoa. Joidenkin mielestä kirkon perinteinen musiikki on syynä nuorten messukävijöiden poissaoloon. Toiset taas kokevat tietyt musiikkityylit liian keveinä ja tunteisiin vetoavina. Joillekin pyhyys löytyy vain virsistä ja toiset kokevat ne jopa haitallisiksi. Urut ovat näkökulmasta riippuen ainoa oikea tai kaikkein väärin soitin; samoin vaikkapa rummut. Liturgia virvoittaa jotakuta ja ahdistaa toista. Joissakin piireissä papit tietävät musiikkiasiatkin parhaiten, toisissa taas uudistusmielisimmät maallikot.

 

Pyydän anteeksi! Hämmennykseni ja ajoittainen turhautumiseni se tässä puhuu! Oikeastaan haluan kiittää palautteesta vuosien varrella. Se on aiheellista ja toivottavaa. Se myös pakottaa jatkuvaan, tarpeellisen mietintään: millainen jumalanpalveluksen tulisi olla?

 

Tulen aina samaan johtopäätökseen: Jos ydin puuttuu, niin puuttuu kaikki.

 

Ydin on tietenkin kolmiyhteinen Jumala. Hänen tuntemisensa on se päämäärä, jonka tulee pysyä koko ajan horisontissa. Messussa Jumala itse puhuttelee ja palvelee sanan ja sakramentin kautta, ja seurakunta vastaa rukouksin ja lauluin. Kirkkovuoden aiheen mukaiset tekstit valaisevat Jumalaa aina vähän eri puolelta. Saarnassa kuullaan välillä vaikeitakin tekstejä selitettynä. Minun tehtäväni on puolestaan kirkastaa musiikilla tätä ydintä niin hyvin kuin vain pystyn. Virren 632 sanat ovat käyneet minulle rakkaiksi: ”Täällä ei lauluun voi saada sen ihanuutta, kuitenkin laulan ylistystä Herralle.”

 

Me ihana, sekalainen seurakunta monine toiveinemme, iloinemme ja suruinemme olemme Kristuksen kirkko. Jumalanpalveluksen viettomme tulee aina olemaan vajavaista ja jopa hieman hämmentynyttä. Suurin toiveeni ja rukoukseni kuitenkin on, että mahdollisimman moni voisi kokea samalla tavalla kuin minä vuosia sitten: jumalanpalvelus on aarre.