Keskiviikkoaamuna vedin Strasbourgissa Pakistanin jumalanpilkka-lakia koskevan päätöslauselman neuvotteluita. Tuon lain varjolla monet saavat kuolematuomioita syyttä, ja vaikka julkinen oikeus ei päätöstä toteuttaisikaan, pelkkä tuomio on jo niin sanottu fatwa: kuka vain hurskas muslimi saa murhata jumalanpilkkaan syyllistyneen, ja teko on hyvä.
Mainitsimme päätöslauselmassa tuoreita esimerkkejä: eräs kristitty aviopari sai tämän huhtikuun alussa kuolemantuomion, kun heiltä varastetusta kännykästä oli lähetetty profeetta Muhammedia pilkkaava tekstiviesti. Samoin sai maaliskuun lopussa kristitty kadunlakaisija kuolemantuomion epäilyistä, että hän olisi pilkannut Koraania. Nämä tuomiot ovat mielivaltaisia ja saavat ihmiset pelon valtaan. Jopa vääränlainen koraanin siteeraaminen voi johtaa hengen menetykseen.
Olen vuosia tehnyt ihmisoikeustyötä, ja yksi havaintoni on, että ihmisoikeuksien ongelmamaissa sorto perustuu usein rikoslain laajennettuun eli venytettyyn tulkintaan. Sellaiset laajennetut tulkinnat ovat ikään kuin ihmisoikeuksien musta aukko, johon saattaa solahtaa kuka tahansa.
Eri maissa tuo musta aukko on erilainen: Turkissa sen nimi on rikoslain artikla 301, joka koskee turkkilaisuuden halventamista ja jonka nimissä ihmisiä on toimitettu vankilaan hyvinkin kevyin perustein (esimerkkinä blogit Artikla 301 taas kerran ja Purkka vei vankilaan Turkissa). Kiinassa ihmisiä sorretaan vetoamalla evil cult -käsitteeseen: niin kristityt kuin Falun Gongin harjoittajatkin ovat saaneet vankila- ja kuolemantuomioita ilman mitään rikosta; jäsenyys uskonnollisessa yhteisössä riittää. Venäjällä yhteiskunnan vastainen toiminta on ollut tsaarin ajoista lähtien raskauttava peruste viedä erimieliseltä ihmisoikeudet ilman kunnon oikeudenkäyntiä. Ja monissa islamin maissa se on jumalanpilkkalaki, blasfemia.
Viime viikolla esiin nostettu aviopari, Shafqat Emmanuel ja Shagufta Kausar, kiistää syytteen ja he sanovat, että puhelin oli varastettu heiltä jo jokin aika ennen kyseistä tekstiviestiä.
Tapaus on tyypillinen: olen itse tavannut Pakistanissa useita saman kohtalon kärsineitä, joita kuolemantuomio tai vankila odottaa. Syy saatta olla kaikkea muuta kuin jumalanpilkkaan liittyvä; se voi esimerkiksi olla naapurikateus tai halu raivata bisneskilpailija pois tieltä. Syytös jumalanpilkasta on raskauttava, eikä kunnon todisteita tarvita:usein riittää sana.
Ystäväni, vähemmistöministeri Shahbaz Bhatti oli yksi niistä, joka omisti elämänsä blasfemialain muutokselle. Hän halusi nimenomaan rajoittaa lain mielivaltaista eli laajennettua tulkintaa siten, että vain valtio voisi nostaa jumalanpilkkasyytteen yksilöä vastaan, ei toinen ihminen. Bhatti murhattiin autoonsa taistelunsa vuoksi. Samoin murhattiin kuvernööri Salman Taseer ja moni muu.
Bhatti oli hyvin tietoinen siitä, että hänen taistelunsa johtaa ennenaikaiseen kuolemaan; hän puhui siitä minulle ja muille ystävilleen usein. Hän oli hyvin varautunut siihen ja sanoi sen silti ainoaksi vaihtoehdokseen: ”Tiedän että kuolen, mutta yritän sillä aikaa muuttaa lakeja oikeudenmukaisemmiksi niin paljon kuin ehdin. Minä kuolen, mutta laki jää, ja se pelastaa miljoonia henkiä.” Bhatti ei pelännyt taistella oikeudenmukaisuuden puolesta vaikka se maksoi paljon.
Neuvotteluissa hätkähdin, kun kohtasinkin sitten toisenlaista pelkoa: kuuntelin labour-brittikollegaa, joka vaati pehmennyksiä päätöslauselmaan ja lopulta veti nimensä pois siitä. Hän sanoi pelkäävänsä kotikaupunkinsa muslimien antikampanjaa vaalien aikana.
Tähän on tultu. Ei siis uskalleta enää Euroopassakaan reagoida vakaviin loukkauksiin.
Bhattin työ jäi kesken. Mutta taistelu jatkuu. Sen on jatkuttava.