Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaPortaat ovat yksi niistä elämään kuuluvista arkisista asioista, joiden merkityksen tajuaa vasta sitten kun niitä ei ole. Tai kun tarjolla olevat portaat tuntuvat jotenkin oudoilta askelten alla. Kun kulkee hyvin suunnitellussa ja hyvin tehdyssä portaikossa, tulee harvoin ajatelleeksi, miten monta asiaa niiden tekemisessä on pitänyt ottaa huomioon. Väärin mitoitetuissa tai huterissa portaissa kulkeminen on hidasta ja hankalaa ja joskus vaarallistakin.
Yllättäen laskeutuminen portaita alaspäin saattaa olla paljon raskaampaa kuin ylöspäin kiipeäminen. Jokainen lihaskivuista tai polvivaivoista kärsinyt tietää, miten paljon kivuliaampi ponnistus on tulla portaita alas kuin kiivetä niitä ylös. Elämäkin on kuin portaikossa kulkemista: välillä mennään ylös, välillä alas, ja välillä on tasaista. Mutta elämän portaikossa alaspäin palaamisen kipu ei tunnu vain jaloissa, vaan se tuntuu myös sydämessä karvaana pettymyksenä. Kun on kavunnut ja kiivennyt kohti tavoitettaan, ja sitten tapahtuukin jotakin, jonka seurauksena on lähdettävä takaisin alas.
Pettymykset kuuluvat elämään, niiltä ei välty kukaan. Muistan, miten isä ja äiti halusivat opettaa meitä lapsia kestämään pettymyksiä ja sietämään myös häviämistä. Harjoittelimme sitä leikin lomassa, pelaamalla yhdessä, ja vähitellen opimme ymmärtämään, että vaikka Musta Pekka jäikin jollekin meistä käteen, ei maailma siihen kaatunut. Kortit jaettiin uudestaan, ja uudessa pelissä oli kaikilla taas uusi mahdollisuus voittaa.
Lapsuuteeni kuului myös peli nimeltä Käärmeet ja tikapuut. Se on hauska lautapeli, jossa noppaa heittämällä kiivetään tikapuita ylös. Tai liu’utaan alas pitkin käärmettä, ja se ei sitten enää olekaan niin hauskaa. Pettymys on hirmuinen, kun olet kiivennyt ja kiivennyt ja luulet jo pääseväsi maaliin voittajana, ja sitten arpanoppa ohjaakin sinut ruutuun, jossa odottaa käärme suu ammollaan. Ei auta muu kuin lähteä laskeutumaan käärmettä pitkin alas, alas, alas. Joskus sitä kaikkein pisintä jättiläiskäärmettä pitkin aivan sen häntään asti, takaisin lähtöruutuun, mistä hidas kiipeäminen alkaa uudestaan. Tämäkin peli oli hyvää harjoitusta elämää varten. Se opetti sietämään alas romahtamisen pettymyksen ja lähtemään taas sitkeästi eteenpäin, ruutu kerrallaan.
Pelissä noppa saneli pelaajien kohtalon. Jokainen liikkui saamansa silmäluvun mukaan ja toimi kohdalleen osuneen ruudun ohjeita seuraten. Sen kummempia suunnitelmia ja strategioita ei tarvittu, ja käärmeruutuun joutuminen oli aina harmittava takaisku. Mutta oikeassa elämässä on erilaista. Kiipeämistämme ohjaavat ja vauhdittavat monet erilaiset motiivit ja tavoitteet. Jos motiivimme ovat väärät tai ajoituksemme huono, tai jos olemme kapuamassa kerta kaikkiaan vääriä portaita pitkin, kohti tavoitetta joka ei ole meille tarkoitettu eikä meille hyväksi, silloin käärmeruutuun joutuminen voi olla parasta mitä meille voi tapahtua. Pääsemme takaisin alkuun ja saamme lähteä uudestaan liikkeelle. Silloin voimme valita viisaammin portaat, joita lähdemme nousemaan.
Jumalan kanssa meillä on aina uuden alun mahdollisuus. Ja Jumalan rajattomista mahdollisuuksista kertoo se, että joskus hän käyttää myös elämämme erilaisia käärmeitä tuodakseen meidät takaisin lähtöruutuun, niin että voimme alkaa alusta.
