Kirjoittanut
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kirjailija, joka on erikoistunut elämäkertojen kirjoittamiseen.Eurovision laulukilpailu oli aikoinaan musiikin juhla, jota odotettiin ja katsottiin koko perheen voimin. Seurasin euroviisuja aktiivisimmin vuosina 1976–1987, jolloin ne tarjosivat monia sykähdyttäviä hetkiä. Euroviisujen myötä opin tuntemaan eri Euroopan maita ja sikäläisiä musiikin tyylejä. Tuohon aikaan euroviisuihin sisältyi kosolti enemmän kansallisia ominaispiirteitä. Rikastuttavaa oli niin ikään se, että kilpailussa laulettiin aina omilla kielillä. Se oli ikkuna Eurooppaan, jossa jokainen esitys kertoi jotain oman maansa kulttuurista. Oli jännittävää seurata esikatseluvideoita, jotka olivat eläviä maisemakortteja ja odottaa, miltä laulut kuulostavat livenä.
Jälkeenpäin pääsi arvuuttelemaan, kuka suomalainen artisti levyttää minkäkin kappaleen suomeksi. Euroviisut perustuivat ensisijaisesti hyviin ja tarttuviin melodioihin, joista jäi muistijälkiä syvälle sielun syövereihin.
Rauhan laulu ja kultaiset vuodet
Erityisen kirkkaana mieleeni on jäänyt vuosi 1979, jolloin Israel isännöi Euroviisuja Jerusalemissa. Suomea edusti Katri Helena, joka lauloi korkealta ja kovaa sinivalkoisen edustuskappaleen ”Katson sineen taivaan” antaen äänensä ja tulkintansa puhua puolestaan. Tämä esitys on jäänyt mieleeni hänen uransa parhaana live-tulkintana. Kilpailun huipennuksena Israel voitti toistamiseen, tällä kertaa koskettavalla rauhan laulullaan ”Hallelujah.” Se edusti Euroviisujen alkuperäistä henkeä, jolloin vielä musiikki ja sanat riittivät koskettamaan sydämiä.
Myös 80-luvulla saatiin kokea hienoja hetkiä, kun esimerkiksi Johnny Logan voitti kilpailun kahdesti ja Celine Dion nousi voittoon voimakkaan balladin voimin vuonna 1988. Noina vuosina Euroviisuissa loistivat vielä vahvat melodiat ja laulutaito ilman spektaakkelimaista lavashow’ta.
80- ja 90-luvuilla sekä vielä 2000-luvun alkuvuosina kilpailussa saattoi kuulla hienoja kappaleita, mutta vähitellen musiikki alkoi jäädä taka-alalle. Lavalla ei enää kilpailtu vain sävelmillä, vaan pääpaino siirtyi vaivihkaa visuaaliseen shokeeraukseen. Vuosi vuodelta eri maiden esitykset alkoivat käydä oudommiksi, ja naisten asut muuttuivat paljastavammiksi.
Pimeyden marssi
Suomen euroviisuhistoriaan on usein mahtunut toivon sävyjä, vaikka tie menestyksen on ollut pitkä ja kivikkoinen. Jumbosijoja on saatu enemmän kuin riittämiin, mutta niistä noustiin. Suomen kappaleet ovat julistaneet vuosien varrella niin rakkauden sanomaa, Lapin eksotiikkaa ja elämän voimaa vaikeuksista huolimatta. Yksi ikonisimmista esimerkeistä on ”Sata salamaa” kertoen siitä, kuinka myrskyt voivat raivota ja elämä tuntua räjähtävän käsiin. Silti kaiken kaaoksen keskellä palaa aina toivon kipinä, josta voi nousta entistä vahvempana.
Vuonna 2006 Lordin ”Hard Rock Hallelujah” toi Suomelle vihdoin kauan kaivatun ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan ykkössijan. Tuo voitto verhoutui kuitenkin pimeyteen, groteskiin estetiikkaan ja antikristilliseen symboliikkaan. Laulun sanoitukset viittasivat ”valon enkelin” putoamiseen ja ”uudestisyntyneisiin” yön pimeydessä, mikä toi esiin okkultistisia sävyjä. Synkkä lavashow ja hirviöpuvut vahvistivat tätä vaikutelmaa. Tämä on muistutus siitä, miten suuresti viihde voi vääristää hengellisiä merkityksiä ja ohjata huomiota pois totuudesta. Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää.
Viime vuosina Suomi on menestynyt Euroviisuissa paremmin, mutta kilpailun luonne on muuttunut hämmentävällä tavalla. Erityisesti Suomen oma Uuden musiikin kilpailu (UMK) näyttää muotoutuneen areenaksi, jossa kilpaillaan siitä, kuka onnistuu esittämään kaikkein provokatiivisimman ja kristillisyyttä rienaavimman kappaleen. Tätä pimeyden linjaa ovat edustaneet muun muassa Blind Channel kappaleellaan Dark Side (2021) ja The Rasmus vuotta myöhemmin kappaleellaan ”Jezebel”, jonka nimi viittaa Raamatun pahamaineiseen eksyttäjään, Iisebeliin. Hänet muistetaan hahmona, joka toi Baalin palvonnan Israeliin ja jäi historiaan turmeluksen symbolina. Ei ole sattumaa, että kristillisissä piireissä puhutaan yhä ”Iisebelin hengestä” kuvaamaan manipuloivaa ja kapinallista vaikutusta.
Vuonna 2023 Suomea edusti Käärijä riehakkaalla bileanthemilla ”Cha Cha Cha”, jonka sanat ylistivät alkoholin juomista ja huoletonta heittäytymistä. Esitys sai yleisön villiintymään, ja hetken aikaa koko maailma tuntui tanssivan samassa hurmoksessa. Vuosi sitten keväällä kohistiin Windows95manin esiintymisestä ja siitä, nähtiinkö lavalla jotain sopimatonta. Tänä vuonna Suomi valitsi edustajakseen Erika Vikmanin, jonka esitys oli kuin suoraan erotiikkamessuilta. Vikman itse julistaa haluavansa välittää esiintymisillään riettauden ja vapauden sanomaa sekä omistaa ne queer-yhteisölle, joka pitää häntä ikoninaan. Kysehän on ihan samasta kapinasta, mihin tämän päivän kulttuuri yllyttää julistamaan syntiä pride-marsseilla.
Mitä pitäisi ajatella tästä, että euroviisuista on muovautunut farssi sekä friikkisirkus, jossa shokeeraaminen on tärkeämpää kuin itse musiikki? Ennen eri maiden edustajat mittelivät vielä laulu- ja sävellystaidoillaan, kun nykyään huomion vievät enempi ulkomusiikilliset asiat kuten paljastavat asut ja lavashow’n provokatiivisuus. Menestykseen ei vaadita enää hyvää sävellystä, vaan mahdollisimman erikoinen esitys, joka saa median ja somen kuhisemaan.
Eikä tämä kehitys todellakaan rajoitu ainoastaan Suomeen. Yhtä lailla Euroviisujen pääkilpailu on muuttunut synkemmäksi, ja antikristilliset elementit tihkuvat esityksistä vuosi vuodelta enemmän. Tämä on näkynyt monien maiden edustuksissa. Räikeimpänä niistä varmasti Irlanti, joka toi viime vuonna lavalle esityksen, joka oli suora kumarrus Saatanalle.
”Loppusanat – Isä, anna heille anteeksi”
Tämä kehitys ei ole sattumaa, vaan selkeä merkki lopun ajoista, joita elämme. Euroviisut ovat muuttuneet Saatanan huvipuistoksi – paikaksi, jossa varjo on syrjäyttänyt valon ja tilalle on nostettu rienaus. Tämä ei ole enää se laulukilpailu, jota joskus rakastin, vaan juhlat, jossa pahuus esiintyy häpeilemättömästi tuoden koko ajan enemmän mieleen Sodoman ja Gomorran.
Elämme aikaa, jossa jokaisen on tehtävä valinta: kumpaa Herraa me haluamme palvella. Kristittyinä meidän ei tule jäädä vain kauhistelemaan moista pimeyteen eksymistä, vaan velvollisuutemme on rukoilla eksyneiden puolesta. Meitä ei ole kutsuttu tuomitsemaan, vaan pysymään lujina uskossa ja seisomaan totuuden puolella – rakkaudella ja armolla. Samoin kuin Jeesus rukoili vihamiestensä puolesta, niin samoin meidänkin tulee tehdä. Niin Jeesuksen kuin Stefanuksen viimeisissä sanoissa tiivistyy kaikkein oleellisin: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.”
