Kirjoittanut
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja entinen europarlamentaarikko.
Olin kymmenvuotias, kun luin romanialaisen pastorin Richard Wurmbrandin kirjan Kristus rautaesiripun takana. Kirja kertoi kristittyjen vainoista ja kidutuksista vankilassa kommunistivallan aikana. Se avasi minulle maailman, jossa uskolla Jumalaan oli kova hinta.
Lapsenuskoni sai haasteen. Olin oppinut, että Jeesus antaa aivan erityisen syyn elää. Nyt ymmärsin, että hän saattoi antaa myös aivan erityisen syyn kuolla. Se ei ehkä ollut terveellisintä ajateltavaa lapselle, mutta luulen, etten sieluuni suuria vammojakaan saanut. Elämää ja uskomista se kuitenkin vakavoitti.
Nuorena opiskelin Wienissä, ja sain siksi matkustaa Itä-Euroopan poikki ja tavata näitä vainottuja, ehkä joskus jopa auttaa. Kuulin mummojen tarinoita ja söin heidän makeita hillojaan teen kanssa. Ymmärsin, että Wurmbrandin kohtalon kokeneita ihmisiä oli tuhansia.
Myöhemmin ymmärsin, että heitä on miljoonia. Kummallista, että tiedämme ja puhumme siitä niin vähän.
Euroopan parlamentti on reagoinut viime vuosina tähän vainoon useamman kerran. Erityisesti hyökkäykset Lähi-idässä ja esimerkiksi Irakissa, Egyptissä ja Syyriassa ovat koskettaneet meitä. Kolmisen vuotta sitten parlamentti hyväksyi päätöslauselman, joka nosti esiin kristittyihin kohdistuvan väkivallan. Kahden viime vuoden aikana vaino on vain kiihtynyt arabikevään seurauksena.
Kristittyjen kokeman vainon erillinen esiin nostaminen ei johtunut puolueellisuudestamme vaan siitä, että juuri tämä suurin vainottujen ryhmä unohdetaan Euroopassa helpoimmin. Uskontonsa vuoksi tapetuista ihmisistä 75 prosenttia on kristittyjä. Viime vuosisadalla kristittyjä kuoli uskonsa vuoksi enemmän kuin aikaisempina 1 900 vuotena yhteensä.
Tapasin helmikuussa 2011 Washingtonissa yhden vainotun kristityn, josta haluaisin kertoa. Hyvä ystäväni Pakistanin vähemmistöministeri Shahbaz Bhatti oli siihen aikaan maansa uhatuin mies. Kun kuuntelin häntä, tunnelma oli kuin Apostolien teoista. Hänelle, tälle hallituksen ministerille, oli langetettu 10 kuolemaan tuomitsevaa fatwaa, hänen tappamisestaan oli luvattu suuri palkkio, eri ääriryhmät olivat esittäneet hänen tappouhkauksiaan, ja mielenosoituksissa häntä esittäviä nukkeja oli poltettu. Hänen isänsä oli kuollut kuukautta aikaisemmin sydänkohtaukseen saatuaan poikaansa koskevan uhkaussoiton.
Shahbazin rikos oli se, että hän vaati muutosta jumalanpilkkalakiin, joka on käytännössä sorron väline. Täydellinen mielivalta vallitsee, kun yksityinen ihminen voi hankkia toiselle kuolemantuomion väittämällä, että tämä pilkkasi profeettaa tai moskeijaa. Näyttöä ei tarvita, sana riittää. Kuuluisin blasfemialainsäädännön uhri on pakistanilainen kristitty viiden lapsen äiti Asia Bibi, jolle oikeus on langettanut kuolemantuomion.
Shahbaz tiesi elämäntehtävänsä jo lapsena. Koulutoverit pahoinpitelivät 12-vuotiasta, joka laittoi ilmoitustaululle kutsun raamattupiiriin. Hän ei pelästynyt vaan teki haavan sormeensa ja kirjoitti seuraavan kutsun verellään sanoen, että on valmis vuodattamaan sen vaikka viimeiseen pisaraan. Koko nuoruus- ja aikuisikänsä hän oli puolustanut eri uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksia Pakistanissa ja joutunut tästä syystä usean murhayrityksen kohteeksi.
Olen tavannut Bhattin monta kertaa, hänestä tuli läheinen ystäväni. Hän oli käynyt niin Suomessa kuin Strasbourgissakin europarlamentin täysistuntoviikolla. Kerran hän paljasti, miksei ole mennyt naimisiin: hän oli niin varma, että joskus murhaajat onnistuisivat eikä halunnut jättää jälkeensä surevaa leskeä. Bhatti jatkoi: ”Olen pyytänyt Jeesukselta armoa, ettei minun tarvitsisi kuolla vanhuuteen tai sairauteen vaan saisin kuolla Jeesuksen tähden.”
Helmikuussa 2011 se näytti erittäin todennäköiseltä, mutta asenne oli käytännöllinen: ”Yritän muuttaa sillä aikaa lakeja oikeudenmukaisiksi niin paljon kuin pystyn. Minä lähden, mutta laki jää, ja se vaikuttaa miljoonien elämään.” Toinen huolenaihe oli kristittyjen yhteys: ”Heidän pitäisi tajuta mitä koko ajan tapahtuu, heidän pitäisi olla toistensa tukena. Kristityt ovat maailmassa suuri vaikuttava joukko, mutta miksi he eivät huomaa ja välitä, kun heidän sisariaan raiskataan ja veljiään tapetaan?”
Pyhä Paavali muistutti, että kristityt ovat samaa ruumista, ja kun yhteen osaan sattuu, se tuntuu toisessakin. Sanavalinta on merkittävä: ruumis, ei jokin aineeton ja eteerinen sielu. Tämän pitäisi sattua, tuntua meissä. Ruumis suuntaa huomion konkreettiseen huolenpitoon: tavoite on, että jossakin jokin muuttuu, jossakin aukenee vankilan ovi, jossakin täyttyy vatsa tai jossakin yksinäinen saa seuraa. Se nostaa arkisen toiminnan suureen kunniaan, ei tekijöiden tähden vaan lopputuloksen vuoksi.
Kun tulin Washingtonista Eurooppaan, vetosin meppikollegoideni kanssa Pakistanin pääministeriin ja presidenttiin Bhattin turvallisuuden puolesta. Vaadimme hänelle luodinkestävää autoa, sillä hän oli ainoa ministeri jolla tätä ei ollut. Kirjoitin Bhattista kolumnin, jossa totesin että hänen kuolemansa on vain ajan kysymys.
Kolumnin ilmestymispäivänä juttu oli jo vanhentunut. Tasan kuukausi tapaamisemme jälkeen maaliskuun 2. päivä 2011 tuli tieto, että Shahbaz Bhatti on salamurhattu autoonsa. Tuntui kuin sydämeni olisi revennyt kahtia. Se särkyi. Ja se tuli rohkeaksi.
