Kaikella on määräaika

Muistan, kun tyttäreni opetteli laskettelemaan ja me vanhemmat odotimme, kun hän aurasi hitaasti mäkeä alaspäin. Vuosi vuodelta vauhti kiihtyi. Viime viikon hiihtolomalla minä vuorostani aurasin nivelrikkopolveni kanssa hitaasti ja 10 vuotias Isa lasketteli vauhdilla ohi ja odotteli äitiään.

Vauhdikas ja peloton laskettelija minäkin olin nuorena, mutta vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja aikansa kutakin. Onneksi myös mieli muuttuu, enkä ole edes haikaillut vauhdin perään, vaan haluan ihailla maisemia ja olla läsnä jokaikisessä käännöksessä, jotta en kaatuisi. Toisaalta otan kaiken irti laskettelusta, sillä jokainen lasku saattaa sairauksieni vuoksi olla se viimeinen ja jouduinhan jo pitämään yli 10 vuoden tauon. Toisaalta löysin hiihtolomalla aivan uuden ihanan harrastuksen, huskyvaljakkoajon, jossa sai todella nauttia luonnon rauhasta, ihanista koirista ja sopivasta jännityksestä.

Kun jostain luopuu voi löytää jotain uutta. Ihmisen tarpeet ja mahdollisuudet muuttuvat niin monen asian suhteen elämän aikana, mutta tärkeintä on elää täysillä siinä hetkessä ja niillä resursseilla ja lahjoilla, joita on sille hetkelle annettu. Siksi nuorena pitäisi seikkailla, sillä vanhana se ei enää ehkä kiinnosta.

Esimerkiksi kun minä nuorena lähdin matkoille, niin en ymmärtänyt, että joku maksaa siitä, että makaa viikon etelässä. Minä halusin suunnitella itse matkani ja nähdä paikan päällä ”kaiken”, hotellin pieni huone oli vain välttämätön paha, jossa käytiin välillä lepäämässä.

Nyt stressaava työ antaa minulle jännitystä päivittäin ihan tarpeeksi ja kesälomalle olen juuri varannut reissun, jossa saan vain maata ja levätä hotellissa, jossa on tarjolla kaikki ruokailut aamiaisesta illalliseen. Minulle riittää jännitykseksi se, että paistaako aurinko vai ei.

Näistäkin mahdollisuuksista tulisi nauttia nyt, sillä tulee vielä aika, jolloin tämäkään ei ole mahdollista. Läheiseni ei enää pysty matkustamaan eikä kohta kävelemäänkään. Eikä kukaan voi elää toisen puolesta, vaan jokainen tekee itse valinnan katkeroituuko siitä mitä ei ole, vai kiittääkö siitä mitä vielä on. Läheiselläni on kuitenkin perhe ja kissa, näkö ja kuulo. Niilläkin voi nauttia elämän lahjasta.

Mutta ei mitään uutta auringon alla, vaan näitä samoja asioita on ihmiset pohtineet jo tuhansien vuosien ajan. Jo satoja vuosia ennen ajanlaskun alkua kirjoitetussa Saarnaajan kirjassa löytyy paljon syvällisempää pohdintaa, joka oman elämänkokemuksen ja läheistenkin ylä- ja alamäkiä seuratessa on tullut hyvin merkitykselliseksi kuvaukseksi siitä, kuinka
(Saarnaaja 3:1-8)

Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä ja aika kuolla.
Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.
Aika on surmata ja aika parantaa.
Aika on purkaa ja aika rakentaa.
Aika on itkeä ja aika nauraa.
Aika on valittaa ja aika hypellä.
Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet.
Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä.
Aika on etsiä ja aika kadottaa.
Aika on säilyttää ja aika viskata pois.
Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen.
Aika on olla vaiti ja aika puhua.
Aika on rakastaa ja aika vihata.
Aika on sodalla ja aika rauhalla.

Saarnaaja on Raamatussa pohtinut myös sitä, mikä tekee ihmisen elmästä onnellisen (Saarnaaja 3:12-13):

Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja tehdä hyvää eläessänsä.
Mutta jokaiselle ihmiselle on sekin, että hän syö ja juo ja nauttii hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, Jumalan lahja.