Kirjoittanut
Esko Murto on pastori Suomen Luther-säätiössä ja hoitaa Matteus-yhteisöään.
Tätä laatiessani blogikolleegani Sonjan kirjoitukseen A-talk esiintymistään koskien oli jätetty 136 kommenttia. Keskustelu homoseksuaalisuudesta ja sen hyväksymisestä velloo kiivaana kaikkialla, ja arkkipiispanvaaleissa siitä taitaa tulla yksi keskeisimmistä kysymyksistä.
Konservatiivikristityt ovat kauhuissaan, liberaalit taas turhautuneen vihaisia. Miksi tuntuu siltä, että keskustelun osapuolet eivät kohtaa?
Syy on siinä, että nyt käsiteltävänä ei ole pelkästään kysymys sukupuolietiikasta ja sen soveltamisesta, vaan koko uskon perusrakenteista. Miten?
Väite: Kun kristillistä käsitystä lain ja evankeliumin suhteesta ei ymmärretä, uskon perusrakenne vinoutuu moralismiksi – ja juuri näin tapahtuu homoseksuaalisuutta ajavassa teologiassa.
Kysyttäessä suomalaisilta ”miten kristinuskon mukaan ihminen pääsee taivaaseen” vastaus useimmiten on: ”elämällä Jumalan käskyjen mukaan”. Ihmisten ajatuksissa on selvä moralistinen peruskallio; sääntöjen mukaan eläneet saavat iankaikkisuudessa palkkion, sääntöjä rikkoneita rangaistaan.
Wanhanaikaiseen tiukkaan moralismiin ei haluta kuitenkaan mennä, jalkapuut pelottavat. Koska kirkko käsitetään armon yhteisöksi, täytyy armollisuudenkin jollain lailla tulla mukaan. Siispä armo mielletään uudessa merkityksessään vaatimusten höllentämiseksi. Armo on sitä, että lentokentän check-in -virkailija päästää liian painavan matkalaukun koneeseen ilman lisämaksua: eli säännöissä joustetaan. Armo on sitä, että ihmiselle sanotaan: ”teet sen, mihin pystyt – se riittää.” Koulun liikuntatuntien kannustavuus on siirretty uskonnon ja etiikan kentälle: ”pääasia että yrität parhaasi, sitä enempää ei keneltäkään vaadita!”
Sen sijaan klassinen kristillinen – ja aivan erityisesti luterilainen! – käsitys armosta rakentuu kahden järkähtämättömän totuuden varaan:
1) Ihminen on ja pysyy syntisenä, ja
2) Kristus on syntisten vapahtaja.
Sekä luterilaisen teologian että luterilaisen spiritualiteetin (hartaudenharjoituksen) näkökulmasta katsottuna on keskeistä, että tätä jännitettä ei ryhdytä purkamaan. Kaikki joutaisivat helvettiin, jos ruvetaan tekojen mukaan punnitsemaan. Mutta kaikki, jotka Kristuksessa ovat, pääsevät taivaaseen. Tässä on uskon hedelmällinen, siunattu ristiriitaisuus, jota myös lain ja evankeliumin erottamiseksi kutsutaan.
Ja tässä on kipupiste homoseksuaalisuuskeskustelussa.
Homoseksuaalisten parisuhteiden hyväksymisestä keskusteltaessa kristityt ovat valitettavan sokeita todelliselle ongelmalle. Homokeskustelun suurin vaara EI ole mikään ”yleinen tapainturmelus”. Tämän kysymyksen äärellä uskovat ovat suuressa vaarassa ajautua lakihenkisyyteen. Ei kirkko siihen kuole, että sen parissa on homoja – ainahan niin on ollut.
Eikä suurin vaara ole oikeastaan edes muodollinen ”Raamatun arvovallan murentuminen”, vaikka se onkin kyllä todellinen ongelma – uskon villapaita lähtee helposti purkautumaan ja sitten se on menoa. (Joskin harmikseni arvelen, että monen konservatiivikristityn mielestä taitaa lopulta tärkeämpää olla se, mitä Raamatusta sanotaan kuin se, mitä Raamattu sanoo. Tiedän, tätä virkettä täytyy hetki miettiä. Miettikää siis.)
Suurin vaara on tämä: homokeskustelun taustalla on kristilliselle uskolle vieras tapa käsitellä synnin ja syyllisyyden ongelmaa. Homoseksuaalisuuden hyväksyminen ei merkitse vain ”synnille periksi antamista” tai ”Raamatun totuudesta luopumista”, vaan se sinetöi eräänlaisen Uuden Evankeliumin. Vanha evankeliumi sanoi: ”Sinä olet syntinen, mutta Kristus armahtaa syntisiä.” Uusi evankeliumi sanoo: ”Muut väittävät sinua syntiseksi, mutta Kristus puolustaa sinun elämäntapaasi.”
Vanha evankeliumi keskittyi syntisen vanhurskauttamiseen, uusi evankeliumi operoi synnin vanhurskauttamisen näkökulmalla. Uusi evankeliumi korvaa vanhurskauden voimaannuttamisella.Kyse ei ole vain homoseksuaalisuudesta, vaan koko uskonelämän perusrakenteesta.
Homoseksuaalisuuden hyväksyminen vaikuttaa helposti ”liberaalilta”, mutta itse asiassa se seisoo tukevasti lakihenkisyyden maaperällä. Ääneen lausumaton oletus on se, että kristitty ei saa olla syntinen. (Tai ehkä teoriassa saa olla syntinen, merkityksessä ”kaikkihan me olemme syntisiä”, mutta mistään todellisesta synnistä ja syyllisyydestä ei ole kyse.)
Wanha lakihenkisyyden ratkaisu olisi ollut tehdä parannusta vaikka verta itkien, juuria kaikki synti pois itsestä. Nyt ollaan joko viisaampia tai laiskempia, eikä sellaiseen itsensä rääkkäämiseen kukaan rupea. Siksi ratkaisu on siinä, että puomi lasketaan alas, niin alas, että siitä keinuhevosellakin pääsee karauttamaan yli. Synti ei olekaan syntiä. Siinä, missä vanhastaan synnit julistettiin anteeksiannetuiksi Kristuksen tähden, nyt synnit julistetaan yksinkertaisesti olemattomiin.
Ja nyt ymmärryksen sana homoseksuaalisuuden hyväksymistä ajaville tahoille. Jos käsitys synnistä ja vanhurskauttamisesta, ihmisen turmeluksesta ja Kristuksen uhrista häviää – niin kuin se on suurelta osin on hävinnyt – ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin standardien höllentäminen! Homoseksuaalisuuden hyväksymistä ajavat toimivat omasta lähtökohdastaan käsin aivan oikein. Valitettavasti vain lähtökohta on väärä.
