Ihmisiä ja ilmiöitä: Britanniassa tehty kysely: Kristityt kokevat syrjintää ja vihamielisyyttä uskonsa vuoksi – konservatiiveilla tilanne pahin Kotimaa: Politiikan jättänyt Timo Soini: ”Politiikka on kuin myrkytystila, josta tulee vakavat vieroitusoireet”

Kaikki kauniit vammaiset lapset.

 

Ei Jumalaa voi olla olemassa, hän sanoo. 

Ei tällaista olisi, jos Jumala olisi,
jos Jumala olisi hyvä ja täydellinen.

Karas-Sana neliöb. 18.-24.11.

Hän oli nähnyt kerrostalon parvekkeella jonkun, joka istui kypärä päässään. Ei pyöräilykypärä tai moottoripyöräkypärä tai ratsastuskypärä vaan sellainen, joka laitetaan päähän ihmiselle, joka saattaa kaatuilla muuten vain. Parvekkeella istuja oli ihminen, johon viitataan yleisimmin termillä kehitysvammainen.

Ja häntä se vaivasi.

Jos kerran Jumala on hyvä ja täydellinen ja kaikkeen kykenevä ja kaiken Luoja, miksi jotkut ovat sellaisia, että heillä pitää olla tuollainen kypärä päässään?, hän kysyi. Missä kohtaa yhtälöä jokin meni pieleen? Eikö Jumala olekaan hyvä, kun jotkut syntyvät tällaisina? Eikö Jumala osaakaan kaikkea? Sattuuko Jumalalle virheitä? Ei Jumalaa voi olla olemassa, yhtälö ei ole toimiva.

Ensialkuun en tiennyt, mitä olisin sanonut. Perinteinen vastaus ei tuntunut rakentavalta. Siis tässähän on periaatteessa kyse teologian perusongelmasta eli siitä, miksi maailmassa on kärsimystä, sitä sanotaan teodikean ongelmaksi ja sitä on pohdittu halki vuosituhansien, ja keskeisimmät ratkaisuvaihtoehdot ovat – ei, ei tätä. 

Sen sijaan ajattelin jotakin ihan muuta. Joillain ontuvilla sanoilla sen hänelle sanoitin. Sen jälkeen ajattelin sitä lisää. Ajattelen sitä taas.

Ei, ei se mene niin. Se menee päinvastoin.
Se, että jotkut syntyvät sellaisiksi, että heidän on pidettävä tuollaista kypärää päässään, ei kerro siitä, että Jumalalle sattuisi virheitä tai että hän ei osaisi kaikkea tai ei haluaisi hyvää.
Minusta se kertoo nimenomaan siitä, että hän on hyvä.

Älä ymmärrä väärin. Ei se ole hyvä, että joidenkin elämässä on toisia enemmän vaikeuksia tai kärsimystä. Ei Jumala sitä tahallaan kenellekään tahdo. 

Mutta se, että meitä on niin monenlaisia,
minusta nimenomaan kertoo jotakin siitä, mitä Jumalalle on täydellinen,
mitä Jumalalle on hyvä,
mitä Jumalalle on rakastamisen arvoinen;

ei Jumalalle ole normeja,
ei Jumalalle ole jotakin keskiarvonormaalia,
ei Jumalalle ole ykköslaatua ja sekundaa.

En haluaisi maailmaa,
jossa rakastettavaa olisi vain meidän mielestämme virheetön! 

En haluaisi Jumalaa,
jolle rakastettavaa olisi 
vain meidän mielestämme virheetön…

Jumalalle me kaikki olemme yhtä täydellisiä. Ei ole muuta ratkaisua.
Yhtälössä ei ole mitään vikaa,
laskijoissa on. Me emme ymmärrä tulosta, vaikka se on täydellinen.

Se, että meitä on niin monenlaisia,
on Jumalan rakkaudesta ehkä kaikkein painavin tulos;
ei hänelle ole jotain täydellistä ihmistä,
josta me olemme eri tavalla viallisia versioita,

me kaikki olemme
juuri tällaisiksi luotuja, täydellisiä, ehjiä, kauniita,
mitä väliä on sillä
että joku kaatuu toista useammin,
mitä väliä on sillä että joku on toista paljon lyhyempi,
mitä väliä on sillä, että joku on niin kovin eri näköinen kuin toinen.

Jumala halusi monta lasta, monenlaisia lapsia,
lapsissaan hän näkee sen
mitä muut eivät näe.

On ihmisiä, jotka ovat kehitysvammaisia.
Paljon.
Yhtä paljon kuin ihmisiä. Me kaikki olemme.

Jonkun on vaikeaa kävellä.
Jonkun on vaikeaa puhua koskaan tunteistaan.
Jonkun on vaikeaa rakastaa tai olla rakastettu.
Jonkun on vaikeaa luottaa.
Jonkun on vaikeaa hallita vihaansa.
Jonkun on vaikea hallita elämäänsä.
Jonkun on vaikea hallita pelkojaan.
Jonkun addiktioitaan.
Jonkun yhtään mitään.

Ainut ruma asia on tämä yhteiskunta, ainut vaarallisen vammautunut on tämä maailma, jolle on olemassa normeja, jolle on olemassa joku pintakaunis tavoiteltava ihminen, ainut tuhoisa vamma on se, että joku voi ajatella,

että siksi ei Jumalaa olisi
että meitä on niin monenlaisia 
kun Jumalassa on aina ollut tilaa, rakkautta
niin monenlaisille.

Ja ehkä he ovat täällä siksi, että me tulisimme koetelluiksi,
että meidän ohut naurettava pinnallinen ajattelumme puhkeaisi
ja siihen syntyisi jotain uutta.

Niin sen on oltava. Ainut virhe yhtälössä on se niin yleinen oletus, että niin sanottu normaali on joku tavoite. On valtava teologinen virhe ajatella, että sama harhautunut päätelmä voisi päteä myös hengellisesti; että kehitysvammainen ihminen olisi Jumalan luomistyössä jonkinlainen lipsahdus. Jumalalle ei tapahdu lipsahduksia.

Toinen valtava hengellinen harha on se, että joku meistä olisi vammaton. Osa vammoista ei näy päälle päin. Jokainen meistä olisi voinut niin sanotusti kehittyä ehjemmäksi, paremmin, kokonaisemmaksi. 

Ja tässä me kuitenkin olemme, kaikki vammaiset lapset,

ja Jumala silittää kolhuja saanutta päätä,
kolhuja saanutta sydäntä,

näkee meissä koko ajan kaiken sen mitä olemme, mitä me todellisesti olemme,
enemmän kuin yhteiskunnan tuottavuusvaatimukset, enemmän kuin kouluarvosanat,

ja jonain päivänä

koko lauma kauniita vammaisia lapsia
keinuu Jumalan sylissä,

nauru hiuksissaan
vapaus sydämensyrjällä
ilo irti ilmoilla

juuri tälläisina olemaan tarkoitettuja

ja Jumala nauraa, nauraa, keinuttaa lisää vauhtia,
nauraa
ja naurusta maailma tulee uudeksi,
ymmärtää vihdoin

ja silloin kärsimys on ohi.

 
Dei, Ida Elina, artikkeliban. (1/2) 11.11.-5.12. MJa