Kirjoittanut
En ole vuosiin tai ehkä vuosikymmeniinkään enää juuri kertoillut siitä, kuinka tulin uskoon. Alkuaikoina sitä kerrottiin yhtenään, mutta sittemmin on tullut tärkeämmäksi elää uskoa todeksi tänään muistelematta menneitä. Viime viikkoina tuo vuosikymmenten takainen tapahtuma on uudelleen aktualisoitunut kahdesta syystä. Opettaessani Nepalissa opiskelijat kysyivät, miten minusta on tullut kristitty. Kerroin sen heille ja he olivat innoissaan kuulemastaan. Useimmat heistä olivat kääntyneet hindulaisuudesta ja se oli minun mielestäni monin verroin kovempi juttu. Jotkut olivat joutuneet maksamaan kääntymyksestään kovan hinnan.
Toisen kerran jouduin palaamaan vanhoihin asioihin, kun entinen kotiseurakuntani, Lempäälä, järjesti kokoontumisen niille, jotka ovat käyneet rippikoulun 50 vuotta sitten. Minä kuulun tuohon joukkoon, vaikka en ollut käynytkään sitä omassa seurakunnassani vaan Vivamossa. Pääsin osallistumaan yhteiseen kokoontumiseen Skypen välityksellä Kathmandusta käsin. Kiitos Emmi Korvelle tämän järjestämisestä.
Niinpä ajattelin tässä kertoa ensin oman tarinani ja sitten yhden nepalilaisen kertomuksen. Miten siis tulin uskoon? Käytän yhä tätä termiä, vaikka jotkut sitä kovasti vierastavat ja asian voisi toki ilmaista monella muullakin tavalla. Kääntymykseni ei ole lainkaan dramaattinen, mutta silti se oli aivan käänteentekevä minulle. Päivämääräkin on muistissa, joulukuun 3. päivä vuonna 1961. Olin tuolloin 14-vuotias ja kasvanut kodissa, jossa ei kirkossa käyty. Olin kastettu lapsena, kuten jokaisessa luterilaisessa perheessä oli tapana. Pyhäkoulua en käynyt, enkä Raamattua ollut avannut koulun uskontotunteja lukuun ottamatta.
1960-luvun herätykset koskettivat Lempäälää ja monet nuoret tulivat uskoon. He alkoivat kutsua luokkatovereitaan seuroihin, ja niin minäkin sinne sitten tulin lähteneeksi. Kuulin monien todistavan uskostaan ja ihmettelin moista innokkuutta ja luultavasti hiukan kadehdinkin. Yhden illan jälkeen muuan poika, ikäiseni varmaan, tuli kysymään, olenko uskossa. En osannut vastata, sillä en tiennyt, mitä uskossa oleminen tarkoitti. Poika huomasi heti, että en ollut, ja alkoi ”käännyttää” minua. Hän sanoi, että jos kuolen, enkä ole uskossa, joudun kadotukseen. Sitten hän kysyi, haluaisinko tänään ratkaista suhteeni Jeesukseen, jolloin voisin myös tietää pääseväni taivaaseen. Diili tuntui sen verran houkuttelevalta, että myönnyin tarjoukseen. Minut vietiin vanhemman miehen juttusille, joka varmisti, että halusin lähteä Jeesuksen seuraan. No, sitä varten kai tähän tultiin. Mies rukoili puolestani ja luultavasti julisti minulle synninpäästönkin, vaikka en sitä enää muista, eikä minulla tietenkään ollut yhtään syntiä tunnustettavana. Sitten hän onnitteli minua hienosta ratkaisusta ja minä lähdin kotiin.
En tuona iltana oikein tiennyt, mitä oli tapahtunut vai oliko tapahtunut mitään. Hiukan hämmentyneenä kai menin kotiin. Mutta jotain elämässäni muuttui. Tuli kova halu lähteä seuraavana pyhänä uudestaan seuroihin. Tuli into alkaa lukea Raamattua. Uskovien nuorten seura alkoi tuntua omalta joukolta. Teki myös mieli lähteä sunnuntaina kirkkoon. Ja mikä ehkä kummallisinta, tuli tarve jonain sunnuntai-iltana seuroissa käyttää todistuspuheenvuoro, vaikka en ollut mitenkään varma omasta uskostanikaan. Kyse saattoi olla jopa sosiaalisesta paineesta todistaa, kun kaikki muutkin niin tekivät. Mutta kun muutaman viikon kuluttua rohkenin avata suuni ja sanoa, että minäkin seuraan Jeesusta, se tuntui tosi tärkeältä. Eikä vain tuntunut, vaan oli sitä. Sillä voin luultavasti aika rehellisesti sanoa, että sinä päivänä sain pelastusvarmuuden, joka ei ole häipynyt näinä yli viitenäkymmenenä vuotena.
Miten siis tänään arvioisin noita aikoja? Arvostan kastettani, jolloin minut epäuskoisessa perheessäni tuotiin kenenkään sitä silloin tajuamatta Jeesuksen luo. Ilman opetusta uskon siemen joutui tuuliajolle. Kun sitten jouduin käännytyksen kohteeksi ja minua peloteltiin helvettiin joutumisella, halusin tehdä ratkaisuni. Nykyäänhän me tiedämme, ettei helvetillä saa pelotella ja että ratkaisukristillisyys on erittäin epäluterilaista. Olen kuitenkin Jumalalle kiitollinen tuosta illasta ja siitä pojasta, Ilkasta, joka tuolloin tuli luokseni. Olen sittemmin ajatellut, että Jeesus otti minun hapuilevan uskoni paljon vakavammin kuin minä. Minä tuskin osasin kättäni hänelle ojentaa, kun hän jo tarttui siihen. Eikä ole sitä otetta irrottanut vielä tänäkään päivänä.
Eilen kysyin eräältä nepalilaiselta ystävältäni, miten hän oli tullut kristityksi. Näin hän kertoi: Isäni oli kylämme hindupappi. Minäkin kasvoin innokkaaksi hindujumalien palvojaksi. Kun äitini sairastui vakavasti, rukoilin jumalia parantamaan hänet ja sanoin, että jos eivät paranna, hylkään kaikki jumalat. Äiti kuoli ja minusta tuli ateisti. Opiskellessani Intiassa insinööriksi mietin paljon elämän tarkoitusta. Ajauduin etsimään sitä huvituksista, koska kaikki kuitenkin päättyisi kuolemaan. Opiskeluni joutuivat tuuliajolle ja harkitsin välillä itsemurhaakin. Eräs ystävä näki ahdinkoni ja kutsui minut kirkkoon. En ollut koskaan elämässäni käynyt kirkossa. Sanoma siellä ei puhutellut minua, mutta ihmisten iloisuus ja vapautuneisuus sai minut lähtemään uudelleenkin mukaan.
Kerran olin kristittyjen nuorten leirillä, vaikka edelleen oli aktiivinen ateisti. En jaksanut seurata ohjelmaa, menin ulos ja kiipesin ison puun oksalle. Siinä minut valtasi ihmeellinen tunne. Mietin, kuka on tehnyt tämän luonnon kauneuden ja sen huikean suunnitelmallisuuden. Sittenkin on Jumala! Tulin tästä niin vakuuttuneeksi, että hyppäsin alas ja kerroin heti kaikille nuorille, että nyt uskon Jumalaan, vaikka kukaan muu täällä ei uskoisi.
En kuitenkaan osannut liittää kokemustani kristittyjen Jumalaan ja niin aloin rukoilla jälleen hindujumalia. Jonkin ajan kuluttua olin yksi huoneessani, kun minut valtasi erikoinen tunne. Ikään kuin joku ääni olisi sanonut, että minä olen syntinen ja Kristus on kuollut minun puolestani. Kokemus oli niin kirkas, että en voinut muuta kuin pyytää Jeesukselta anteeksi, että olin tehnyt paljon syntiä häntä vastaan. Sillä hetkellä oli kuin raskas taakka olisi nostettu harteiltani ja sellainen ilo täytti minut, jollaista en ollut koskaan kokenut. Siitä lähtien olen ollut Jeesuksen seuraaja.
Istuimme kathmandulaisessa ravintolassa, kun K. B. Rokaya kertoi minulle näitä tapahtumia 40 vuoden takaa. Koin siinä jonkinlaisen taivashetken. Tästä minun kanssani pizzaa syövästä miehestä on tullut Nepalin kristittyjen tärkein vaikuttaja. Hän on tunnettu rauhanaktivisti, jolta amerikkalaiset kysyivät neuvoja maan ollessa sisällissodassa. Hän edustaa kirkkoaan monissa kansainvälisissä tehtävissä ja kokoaa uskontojen johtajia omassa maassaan neuvottelemaan maan poliittisen johdon kanssa. Hän toimii puheenjohtajana maan älymystön muodostamassa Nepal Intellectual Forumissa. Uskoaan hän ei ole koskaan hävennyt ja hänen sähköpostiosoitteensa alkaa näin: Jesus is Lord.
