Kirjoittanut
Radio Dein päätoimittajaKävin viime viikolla kertomassa Jumalan omassa elämässäni ja Radio Deissä tekemistä ihmeistä Mietoisten seurakunnassa.
Mietoinen sijaitsee Varsinais-Suomessa, noin 20 kilometriä Kustavin suuntaan Raisiosta. Taajaman keskusta on vanhoine rakennuksineen pieni ja romanttinen. Keskustassa on koulu, kauppa, kirkko ja seurakuntakoti.
Mietoisissa kirkko toimii kuin majakka, niin kuin useimmissa pienissä taajamissa, joissa vanha kirkko on rakennettu keskustaan mäen päälle ja kirkon tornista kohoava risti näkyy kauas. Mietoisten seurakunnassa on vain 1700 seurakuntalaista ja kuntaliitoksen myötä se liitettiin vuonna 2007 Mynämäen seurakuntaan ja toimii nyt kappeliseurakuntana.
Näin pieni seurakunta voisi pahimmassa tapauksessa näivettyä ja luoda toivottomuuden tuntua, sekä kirkon että kylän jäsenkadosta. Mutta parhaimmillaan, kuten Mietoisten kappeliseurakunnassa tapahtuu – se kokoaa hajallaan asuvat ihmiset yhteen, tarjoaa virkistävää toimintaa ja luo yhteyttä ja toivoa.
Mistä tietää, tuleeko kappeliseurakunnasta näivettynyt uinuja vai paikkakunnalle toivoa luova vireä pienseurakunta? Näitä pieniä kappeliseurakuntiahan Suomi on pullollaan. Minkä tien ne valitsevat? Itse huomasin Mietoisissa pari seikkaa, joita kannattanee pohtia.
Luterilaisissa seurakunnissa kirkkoherra on aikamoinen yksinvaltias. Toki hän voi delegoida todellistakin valtaa seurakuntaneuvostolle, mutta senkin päätöksen hän tekee itse.
Täällä pääkaupunkiseudulla joillakin kirkkoherroilla on varaa valita, millaiset seurakuntalaiset voivat käyttää seurakunnan tiloja kokoontumiseen. Pahimmillaan vallankäytöstä voi seurata joidenkin kirkkoherrojen esittämä linjaus, jonka mukaan on parempi, että kirkot ovat tyhjiä, kuin että kirkoissa olisi vääränlaisia seurakuntalaisia.
Jos pieni kappeliseurakunta halutaan pitää elävänä ja toimivana, kannattaa kirkkoherran antaa toiminnan kasvaa niin, että sinne kelpaavat kaikki. Rima kannattaa pitää mahdollisimman alhaalla. Silloin saadaan seurakuntaan erilaisia tapahtumia, ja niin sekä vähemmän että enemmänkin uskoa omaavat seurakuntalaiset tuntevat paikan kodikseen.
Seurakuntaliitoksissa – kirkkoherran toimiessa itse suurimmassa seurakunnassa – pitää budjetissa kuulla erityisen herkällä korvalla kappeliseurakunnan tarpeita.
Mutta seurakuntalaisissa se todellinen voimavara on, niin kuin kirkon juhlapuheissa aina todetaan. Tosin tämän realiteetin voi suurissa seurakunnissa jättää puheen tasolle. Pienissä kappeliseurakunnissa tämä tosiasia on sen sijaan otettava vakavasti. Vapaaehtoisista – ja varsinkin visionääreistä, työmyyristä ja tunnelman luojista – on pidettävä kiinni kuin kultahippusista.
Eli ohjeeni on: Anna seurakuntalaisille vapautta, varoja ja henkistä tukea toimia yhteisönsä parhaaksi, niin seurakunta voi edelleen olla yhteisönsä tärkein kokoontumispaikka ja uskon vahvistaja.
