Kirjoittanut
Molemminpuolinen ymmärtäminen johtuu yhteisestä vaikeudesta tunnistaa kasvoja. Yhtenä päivänä tapaamat ihmiset ovat toisena päivänä heille kasvoiltaan täysin tuntemattomia. Niin prinsessalle kuin sosiaalisesti aktiiviselle kirkkoneuvoksellekin tämä on lievästi sanottua haasteellista.
Huokuna kertoi hiljattain tästä omasta vaikeudestaan Sana-lehdessä. Prinsessa Victoria kertoi omasta puolestaan vaikeudesta jo vuonna 2008. Tässä ei siis ole kysymys mistään sensaatiomaisesta paljastuksesta.
Kun luin Sana-lehdestä tästä vaikeudesta tunnistaa kasvoja tulin ajatelleeksi, että se tavallaan on aika kristillinen vaikeus. Kristittyinähän meidän ei tulisi arvioida ihmisiä ulkokuoren, eli pärstäkertoimen perusteella.
Ymmärtääkseni vaikeudella tunnistaa kasvoja on lisäksi tavallaan jumalallinenkin ulottuvuus. Eihän Jumalakaan arvioi meitä näkyvän mukaan, vaan näkee meidät Kristuksen takia aina rakastettuina, armoitettuina syntisinä ja pelastettuina. Hänen silmissään meidän kasvoilla ja kasvonpiirteillä on Kristuksen piirteet ja hänen silmissään olemme siksi hänen rakastettuja lapsiaan. Kaikesta huolimatta.
Tulin myös ajatelleeksi, että kasvosokeutta ei vaan voi esiintyä vaan esiintyy suhteessamme Jumalaan.
Ehkä tunnetuin ja hätkähtävin kertomus kasvosokeuden kaksista kasvoista löytyy evankeliumissa Matteuksen mukaan. Siinä kerrotaan miten kasvosokeus johti kysymykseen ”milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut?
Toinen ryhmä esitti saman kysymyksen: ”Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?”
Yhteistä molemmille ryhmille on, että he näkivät eivätkä kuitenkaan nähneet. Molemmat ryhmät kärsivät kasvosokeudesta, mutta se ilmeni täysin vastakkaisella tavalla. Toisissa niin, että he auttoivat apua tarvitsevia kanssaihmisiä. Toisissa niin, että eivät auttaneet.
Jälkimmäisen ryhmän ihmiset olisivat aivan varmasti myös auttaneet jos olisivat nähneet herransa vastaan tulevissa, tuntemattomissa ihmisissä. Kasvosokeus teki, etteivät nähneet eivätkä auttaneet. Perimmäinen syy on tietysti se, ettei tuntemattomien auttaminen olisi tuonut heille mitään hyötyä.
Ihmiset jotka kuuluivat auttajiin toimivat armollisesti ja inhimillisesti siksi, että hyvä teko on hyvä teko aina ja kaikkialla. Oli avun kohde kuka tahansa.
Kysymys, joka minua askarruttaa ei ole se, olenko kasvosokea vaan se, mihin kasvosokeaan ryhmään kuulun.
