Kirjoittanut
Kirjoittaja on pappi, väitöskirjatutkija, ihmiskaupan asiantuntija, seksuaaliterapeutti ja kirjailija.Kristityillä on tapana kauhistella “maailman” seksihurjastelua ja moraalittomutta. On Sugar
daddyjä, tankotanssijoita, maahanmuuttajataustaisia seksuaalirikollisia ja kasapäin syrjähyppyjä. Likaisilla yksityiskohdilla herkuttelu on melkein yhtä herkullista kuin samassa yhteydessä nautittu sunnuntaimessun jälkeinen munkki.
Mutta entä kun otsikoihin nousevat eri kirkkokuntien seksuaaliset synnit? Tai oman? Kuinka paljon helpompaa onkaan työntää nuo viestit ja niihin liittyvä pahuus pois tietoisuudesta, tehdä päätös olla puhumatta niistä lainkaan. Sillä kun asioista ei puhuta, niin ongelmaa ei ole.
Katolinen kirkko onnistui olemaan vuosikymmeniä hiljaa. Ensin pappien harjoittamasta systemaattisesta lasten hyväksikäytöstä, sitten pappien ja piispojen nunniin kohdistamista seksuaalirikoksista. Näin siitä huolimatta, että jo 1990-luvun alussa aiheesta tehty selvitys osoitti pelkästään yhdessä seurakunnassa 29 nunnan tulleen raskaaksi.
YLE:n tuoreessa uutisessa paavi vakuutti olevansa sitoutunut lopettamaan nunnien hyväksikäytöt. Samaan hengenvetoon paavi kuitenkin totesi uskovansa, että hyväksikäyttö jatkuu: “Uskon, että se jatkuu. Ei se mene niin, että se loppuu, kun asia tiedostetaan”.
Niinpä. Seksuaalisen hyväksikäytön kitkemisessä ei ole kyse mentaalisesta sitoutumisesta, vaan käytännöllisistä toimista. Ei riitä että kiinnijääneitä rangaistaan. Pitäisi myös esittää oikeita kysymyksiä.
Kun katolista pappia panettaa, mitä hänen pitäisi tehdä?
Vaikea kysymys, kun Itsetyydytys on syntiä ja naimisiinkaan ei ole lupa mennä.
On absurdia olettaa, että mieskehon päälle vedetty papinkaapu tai alttarilla lausutut siunaukset sammuttaisivat miehessä luontaisena olevan seksuaalisen halun. Se on sama kuin ajattelisi, että Ladasta tulee Lamborghini uudella maalipeitteellä.
Selibaattilupauksen tehneiden pappien tilannetta kuvaa hyvin pappeuden jättäneen ja naimisiin menneen Eugenio Giovenardin kirjoittama kirja Kielletty mies, jossa hän kuvaa omaa kamppailuaan katolisen kirkon seksuaalista puhtautta korostavien vaateiden edessä:
”Hillitsemätön, riippumaton voima ilmoitti itsestään milloin mieli. Penikseni liikkui ja kohosi sopimattomina hetkinä… Usein heräsin keskellä yötä kasteltuani pyjamani, mieleeni nousi muistoja naisen kasvoista, paljastuneesta rinnasta, viettelevistä katseista. Ne tuntemukset eivät näköjään laantuneet, päinvastoin… ajan mittaan ne kasvoivat, voimistuivat, vaativat huomiota ja tavallaan vaalimistakin”.
Fakta on se, että ihminen on seksuaalinen olento, Jumalan sellaiseksi luoma, ja siksi suurimmalle osalle ihmisistä selibaatti on täysin epäluonnollista, oli kirkon mies tai ei.
Selibaatti ei tietenkään itsessään tee kenestäkään lasten hyväksikäyttäjää tai nunnien raiskaajaa, siihen vaaditaan paljon enemmän. Mutta ehkä katolisen kirkon olisi syytä katsoa peiliin ja miettiä uudestaan, vaatiko Jumala palvelijoiltaan jossain kohtaa selibaattia? Onko selibaattivaatimuksesta ollut mitään hyötyä katolilaisille, saati heidän papeilleen?
Samalla tavoin jokaisen kirkkokunnan ja jokaisen kristityn tulisi miettiä, ketä tai mitä asioista vaikeneminen lopulta palvelee? Ovatko seksuaalisuus ja seksuaaliset synnit edelleen tabu,
joka kääntyy lopulta meitä itseämme vastaan?
Äärimmilleen viety seksuaalinen puhtaus on usein kristillisten hyveiden tunnusmerkki, mutta mitä enemmän sitä yritetään varjella ja mitä enemmän sen eteen kilvoitellaan, sitä lähemmäs astuu lankeemus.
