Kirjoittanut
Emil Anton on suomalais-irakilainen katolinen teologian tohtori. Hänen viimeisin suomenkielinen kirjansa on Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017).Toissa viikolla puhuin vähän katolisuuden ekumeenisuudesta ja siitä, mitä kaikkea ihmeellistä katolilaisten ja muiden kristittyjen välillä on 50 viime vuoden aikana tapahtunut. Tänään ajattelin jakaa vähän ajatuksia toisesta kenties vähemmän tiedostetusta katolisuuden ulottuvuudesta, nimittäin sen suomalaisuudesta. Sana katolinenhan tarkoittaa maailmanlaajuista, kaikille avointa. Se kattaa siis myös Suomen ja on avoin myös suomalaisille ja suomalaiselle kulttuurille.
Ensi kuulemalta katolisuus ei varmaan luo mielikuvia suomalaisuudesta vaan pikemminkin ulkomaalaisuudesta. Katolinen kirkko Suomessahan on maahanmuuttajien kirkko, ja suomalaisten uskonto taas on luterilaisuus, tai ainakin jokin versio protestantismista. Ellei sitten kuulu toiseen kansankirkkoon ja yhden prosentin ortodoksiseen vähemmistöön. Mutta mitä tekemistä katolisuudella on suomalaisuuden kanssa?
Minusta on aika vavisuttavaa ajatella, että tuntemaamme Suomea ei olisi olemassakaan ilman katolisuutta. Meidän itsenäisessä Suomessa syntyneiden on ehkä vaikea tajuta sitä, että vain 100 vuotta sitten – ja koko sitä edeltävän historian ajan – ei ollut mitään Suomen valtiota. Kaikki muistavat koulusta, että sitä ennen kuuluimme Venäjään, ja sitä ennen Ruotsiin. Sitäkin ennen oli kyllä metsää ja ihmisiä sillä alueella, joka nyt on Suomi, mutta ei mitään Suomea tai suomalaista kulttuuria. Miten sitten päädyimme osaksi Ruotsia, miten Suomesta tuli Suomi? Vastaus kuuluu: kaksi katolista pyhimystä, kuningas Erik ja pyhä Henrik. Kaikki tuntevat tarinan. Jotkut vain nurinkurisesti pitävät murhaaja-Lallia sen sankarina.
Suomen ensimmäinen kirja oli katolinen pyhimysteksti, pyhän Henrikin legenda. Suomen kirjallisuudenhistorian ensimmäinen nimeltä tunnettu henkilö, Jöns Budde, oli katolinen birgittalaismunkki. Noin neljän vuosisadan ajan – siis neljä kertaa kauemmin kuin Suomi on ollut itsenäinen – Suomi oli katolinen maa. Suomalainen kristillisyys oli katolista kristillisyyttä. Tämä oli suomalaisille nelinkertaisesti voimakkaampi itsestäänselvyys kuin se, että elämme nyt itsenäisessä valtiossa nimeltä Suomi. Suomen ensimmäinen kansallislaulu Ramus Virens oli latinankielinen hymni, jossa sanotaan suomeksi käännettynä seuraavaa:
”Niinpä kansa Suomen maan, iloitse, kun kerran, katoliseks’ armossaan, sun teki sana Herran”
Keskiajan katolisesta Suomesta muistuttavat tänäkin päivänä lukuisat kauniit kivikirkot, etunenässä tietysti Turun tuomiokirkko. Turun vaakuna on käytännössä Neitsyt Marian vaakuna, ja Marian nimi on säilynyt myös sikäläisessä sanonnassa ”kyl maar”. Kalamiehet puolestaan tuntevat sanonnan ”Anna Antti ahvenia, Pekka pieniä kaloja”, jossa Antti ja Pekka ovat yhtä kuin pyhät Andreas ja Pietari. Kyseessä on siis rukous Kristuksen kanssa hallitseville kalastaja-apostoleille.
Suomalaiset eivät siis reformaatiossa kääntäneet selkäänsä katolisuudelle, vaikka paavinistuimelle näytettiinkin muutaman vuosisadan ajan nenää. Eikä katolisuus tänäänkään ole ristiriidassa suomalaisuuden kanssa – mietitään nyt vaikka sitä, että PERUSSUOMALAISTEN puheenjohtaja on avoimesti katolilainen. Äskettäin vaihdoin Hyviä uutisia -blogini uudeksi alaotsikoksi ”iloisesti katolilainen”, ”iloisesti suomalainen”. Tarkoituksena on kääntää katse kohti Suomen 100-vuotisjuhlia, ja vuoteen 2017 mennessä tutustua paremmin Suomen historiaan, suomalaiseen kirjallisuuteen, suomalaisiin teologeihin, suomalaiseen kulttuuriin. Uskaltaisin ehdottaa tätä itse kunkin suomalaisen projektiksi seuraavan kolmen vuoden aikana. Skipataan kännääminen, aikuisviihde ja sohvaperunointi ja ruvetaan sivistämään itseämme omalla perinnöllämme, vai mitä?
