Kirjoittanut
Kehitys on ollut koko alkaneen vuosituhannen selvä: pohjoismaalaisten helluntailaisten on nykyisin helpompi hengittää katolilaisten kuin liberaalien pääuomaluterilaisten kanssa.
Vaikka helluntailaiset ovat edelleen hyvin kriittisiä katolista kirkkoa kohtaan, sen antama kirkas viesti Raamatun auktoriteetista ja järkähtämättömyys esimerkiksi avioliittokäsityksessään on lämmittänyt herätyskristittyjä.
Ruotsalaisen Livets Ord -seurakunnan johtajan Ulf Ekmanin liittyminen katoliseen kirkkoon (uutinen tässä) on pieni mutta keskustelua herättävä yksilön ratkaisu. Ekman ei nimittäin ole ainoa herätyskristitty, joka on kokenut katolisuuden niin kiehtovana, että ainakin harkitsee siirtymistä sen piiriin.
Itse asiassa sadat pastorit ja helluntai-karismaattiset johtajat ovat vuosien saatossa tehneet saman ratkaisun kuin Ekman. Etenkin Pohjois-Amerikassa sekä Ruotsissa ja Norjassa voidaan puhua jopa pienestä helluntailaisten katolisuusbuumista.
Helluntailaiset teologian opiskelijat ovat tietysti luku sinänsä. Heidän parissaan suunta tosin on ollut enemmän luterilaiseen kuin katoliseen kirkkoon.
Yleensä katolisuuteen rakastumisen prosessi alkaa vierailulla katolisessa maassa, jossa herätyskristitty piipahtaa kirkossa. Kynttilät loimuavat, ikoneista katselee kirkkoisiä vuosisatoja vanhalla viisaudella.
Penkissä istuessa mielen valtaa selittämätön levollisuus. Kotoinen kokoustivoli alkaa vaikuttaa yhdentekevältä. Jumala tuntuu tulevan lähelle.
Silloin herätyskristitty kuulee sydämessään katolisuuden kutsun.
Tarkempi tutustuminen vanhaan kirkkoon alkaa. Menneisyyden kirkonjohtajien jokainen lausahdus alkaa kuulostaa ikiaikaiselta jumalalliselta viisaudelta. Koko kirkon historia näyttäytyy suunnattomana hengellisenä aarreaittana.
Samalla helluntailaisten perinteinen katolilais-kriittisyys näyttäytyy nurjamielisenä propagandana. Koko liike tuntuu historiattomalta, hataran identiteettinsä varassa pullistelevalta märkäkorvien joukolta. Heiluri heilahtaa ääriasentoon: helluntailaisuus paha, katolisuus hyvä.
Herätyskristillisyydessä rasittavinta on herätyksen odottelu. Kun odotukseen ei vastatakaan, koko homman mielekkyys on uhattuna. Silloin kirkko, joka uuden räjähdyksen sijaan nojaa ikiaikaisuuteen ja traditioon alkaa tuntua hoitavalta yhteisöltä.
Katolisuudessa puhuttelee myös sen iloiset, reilun tunnustukselliset jäsenet. Kun Usain Bolt tekee juoksuradalla ristinmerkin ja vilkaisee ylös, tuntuu, että koko maailma tulee evankelioitua sekunnissa.
Maltti on valttia kun katolisuusinnostus iskee. Kirkkoisien viisaus ja vanhat teologiset ydinoivalluksethan ovat aivan yhtä lailla meidän kuin muidenkin käytössä – ne eivät ole kenenkään yksityisomaisuutta.
Vanhoihin kirkkoihin viehtyneet puhuvat kristillisyydestä mielellään puuna, jossa muut kirkot ovat runkokatolisuudesta haarautuneita oksia. Katolilaistuminen on heille paluuta alkuperäisen äärelle.
Katolilaisia hivelevä puuvertaus on kuitenkin vain kömpelö metafora. Seurakunnan historia on pikemminkin aikajanana: Jumala on eri vuosisatoina sytyttänyt uusia herätyksiä, joista on syntynyt kirkkoja. 1900-luvulla syntynyt helluntailaisuus täydennettynä nykykarismaattisuudella on Jumalan viimeisin luomus tällä janalla. Olen itse ylpeä saadessani olla osa sitä.
En kaipaa katolilaiseksi. Heillä ei ole mitään sellaista, mitä minullakin ei jo olisi. Eikä minulla ole mitään, mitä heilläkin ei voisi ja saisi olla. Tästähän kirkkokuntarajat ylittävässä uskossa on kysymys.
