Kirjoittanut
Kirjailija-luennoitsija, jonka sydän sykkii evankeliumille, parisuhteelle ja isovanhemmuudelle.Näky pysäytti ja kosketti. Siinä toteutui juuri se, mitä olin jo pitkään kaivannut. Onnea pikkuinen! Nimittäin ohitin rattaissa istuvan pienokaisen, joka istui kasvot kuljettajaansa päin! Heillä oli katsekontakti, lapsen näkökenttä rajautui tuttuun ja turvalliseen. Pienen perustarve olla nähty ja rakastettu toteutui yksinkertaisella tavalla.
Olen hämmästellyt aikamme uutta tyyliä, jossa hyvinkin pienet laitetaan rattaissa katsomaan eteenpäin, ulospäin, maailman menon ja nopeasti vaihtuvien näkymien kirjoon. Onko ajateltu pienen lapsen tarvitsevan kokea ja aistiä – jopa oppia kaikesta siitä hässäkästä, mitä hänen pienten silmiensä kautta syöksyy tajuntaan. Onko hänellä muka kykyä erottaa asioita, analysoida näkemäänsä ja valikoida se, mikä on hyvää? Näinkö me ”kasvatamme” lapsiamme kohti tulevaa elämää. Vastassa on siis jatkuvaa häslinkiä, josta tulisi selvitä ehjin nahoin ja sydämin! Vai haluaako rattaiden työntäjä vähän omaa aikaa viestitellä ystävien kanssa ja kuulla tärkeät viimeiset uutiset maailmalta? Ja rattaissa istuu kenties tuleva pääministeri tai arkkipiispa.
Toisella silmällä luemme asiantuntijoiden lausuntoja katsekontaktin tärkeydestä, lämpimän ja turvallisen varhaislapsuuden merkityksestä. Toisella silmällä seuraamme yhteiskuntamme huolia lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Kuka on enää oikeasti lapsen puolella? Kuka kuuntelee hänen ikätarpeitaan silloin, kun hän ei itse osaa sanoa ja vaatia? Mihin suuntaan käännämme hänen kasvonsa?
Tätä pohtiessa mummon ajatukset siirtyvät Jeesuksen antamaan vallankumoukselliseen toimintatapaan. ”Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ”Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaiseksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa” (Matt 18). Jeesus ymmärsi ihmistaimen arvon ja tarjosi kuulijoilleen mallin. Juuri hän nosti lapsen arvoonsa puhtaudessa ja vilpittömyydessä. Hän tunnisti Luojan ainutlaatuisen luomistyön lapsessa. Joka ottaa luokseen lapsen, ottaa luokseen itse Jeesuksen. Melkoista tekstiä nykyihmisen korville ja silmille.
Lapselle riittää pienet ympyrät, suojaisa maisema ja lämmin katsekontakti, joka tuo turvaa.
Meidän ihmisten käsissä kaikki kaunis tuntuu kärsivän ja tuhoutuvan. Kun uskomme vain ihmiseen, kehityksemme ja älykkyytemme suuntautuu väärään suuntaan. Olemme oman itsekkyytemme vankeja, vastuussa vain itsellemme. Jokainen pärjätköön omillaan, siis myös pikkuinen.
Lapsen silmät ovat aina riisuneet minut aseista ja itsevarmuudesta. Tulee tunne, että hän lukee minua, porautuu syvälle sydämeeni. Hän haastaa minua kysymään, kuka oikeasti olen ja mihin uskon.
Lapselle riittää pienet ympyrät, suojaisa maisema ja lämmin katsekontakti, joka tuo turvaa. Kysynkin itseltäni, onko lähelläni turvallista olla, annanko heille lämpöä ja arvostusta omassa lajissaan. Rohkaisenko toteuttamaan omia unelmia ja olenko tukena silloin, kun unelmat särkyvät?
Kaikki se hyvä, mitä kirkon viesti ja seurakunnan toiminta tarjoaa, on parasta pienimmillekin. Sieltä nousee oikea elämänasenne, turva, armon taju ja sovinnon polku. Miten voisimme näinä haasteellisina aikoina avata lapsillemme luontevampaa kirkkopolkua? Meillä on vastuu.
