Kadulla seisoo komea standi, joka kutsuu sisälle nauttimaan kahvia ja kohtaamaan. Lohjalle avattu Katupappila on lämmin kädenojennus ohikulkijalle, erityisryhmille, lapsille ja aikuisille. Ovi on auki. Illan aiheena on suku, vanhemmuus, isovanhemmuus, kipeät ja kauniit suhteet niiden sisällä. Tutut ja toisilleen tuntemattomat rohkenevat jakaa tosielämää luottamuksellisesti. Tehdään seurakunnan perustyötä, kaikenlaisten jäsenten aitoa kohtaamista, tosielämän kysymysten äärellä, Taivaallisen Isän sekalaisena perheenä. Lisää tällaista, miten jatketaan, koska tavataan uudestaan leijuu ilmapiirissä.
Kun on ihmisistä kyse, mikään inhimillinen ei ole kenellekään vierasta. Juuri tässä kahvilassa saa olla oma itsensä, jakaa lapsuuden väkeviä tuntoja, kertoa kohtaloista, joiden varjot ovat yhä tavalla tai toisella läsnä arjessamme. Keskeneräisyys yhdistää paremmin kuin näennäisesti sileä pinta. Silmissä syttyy lämpöä ja sydämessä surua, kun kuuntelee lähimmäisen tarinaa. Väliseiniä alkaa rapista, kun näkee edes hetken toisen sielunmaisemaan. Ilmassa on armoa.
Viehättävän Katupappilan seinät kuulivat salaisuuksia, tosielämän tarinoita. Aloin katsella itsekin osallistujia erityisen lempein silmin. Omat ennakkokäsitykseni hävisivät, kun näin heidät pieninä tyttöinä ja poikina. Sylin kaipuu, jonka mummo tai vaari tarjosi niinä vuosina, jolloin isän ankaruus pelotti tai äidin poissaoleva asenne ahdisti. Sisarusten kilpailu ja syrjintä raapaisi vielä aikuisenakin. Kukin oli joutunut jatkamaan elämää niillä eväillä, joita oli saanut. Itse oli raivattava oma tie, kohdattava oman elämän huiput ja rotkot. Näitä eväitä nyt nautittiin suhteessa miniöihin ja vävyihin, etsittiin viisautta erotilanteiden keskelle, joissa sydämet olivat särkyneet.
Koulut ja kerhot voisivat tarjota mummo-vaari-terapiaa, vaikka ei olisikaan omia lapsenlapsia.
Monet katsoivat elämää nyt isovanhempien roolissa. Syntyi vahvempaa ymmärrystä tämän roolin voimaan juuri näinä aikoina yhteiskunnassamme. Olisi tarjolla syliä, kuuntelevia korvia, tarinoita ja naurua pienten kansalaistemme hyväksi. Koulut ja kerhot voisivat tarjota mummo-vaari-terapiaa, vaikka ei olisikaan omia lapsenlapsia. Kaikki osapuolet saisivat elämänvoimaa ja arjen iloa, voitaisiin torjua yksinäisyyttä, kiusaamiseenkin löytyisi turvasylejä. Ammattilaiset eivät ehdi eivätkä aina huomaa työnsä haasteissa yhden pienen silmiä. Mummon ja vaarin silmät ovat kehittyneet huomaamaan ja tulkitsemaan syvällä tavalla. He ovat kerran olleet itse pieniä ja se lapsi heissä on nyt viisas rehellisen pohdinnan ja oivallusten kautta. Tätä soisikin jokaisen ikäihmisen myös käyvän rehellisesti ja rohkeasti läpi jonkun ymmärtävän lähimmäisen tai ammattiauttajan avulla. Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä oivalluksia, sovintoa, pyytää, antaa ja ottaa anteeksi. Juuri tästähän on kyse pääsiäisen sanomassa, armoa ja anteeksiantoa riittää jokaiselle voimavaraksi kaikenikäisten arkeen. Kirkon ja seurakuntien toimintaan soisi enemmän kohtaamisen kahviloita. Hyvä Lohja!
