Kirjoittanut
Kirjoittaja on maailmanmatkaaja ja Elämään-lehden kolumnisti.Olen edelleen Dhakassa ja sain eräänä päivänä viestin nuorelta naiselta, jonka olin viimeksi tavannut yli 15- vuotta sitten. Olimme toisinaan istuneet luokassa vierekkäin, toisinaan peräkkäin. Nyt oli aika istua vastakkain hyvän ruuan parissa ja kuulumisia vaihdettaessa. Luokkakaverini sattui olemaan YK:n konferenssissa Dhakassa. Tällä kertaa kun järjestäjämaana oli köyhä Bangladesh.
Voi että sitä iloa ja puheen pulputusta ja naurun rämäkkää. Viereisestä pöydästä kyseltiin, mitä kieltä puhumme. Minä paikallisen näköisenä ja vaalea skandinaavi ystäväni olimme herättäneet kiinnostusta oudolta kuulostavalla kielellä. En muista, koska minulla viimeksi olisi ollut niin antoisa kahdeksan tuntinen kuin tuona iltana. Naisethan yleensä tykkäävät jutella ja mehän juteltiin. Keskusteltiin asioita maan ja taivaan välistä ja ihmeteltiin elämän kummallisuutta.
Emme olleet saaneet aikaiseksi tavata toisiamme Suomessa, joten tapaamisen järjestäminen tuntui helpommalta maailman toisella puolella. Pitää toisinaan lähteä hyvinkin kauas, että tapaa yllättävän lähellä olevan ihmisen. Maailma on suuri, vaikka tuossa kohtaamisessa se tuntui hyvinkin pieneltä mutta sitäkin merkitykselllisemmältä.
Kohtaamiset ovat ihania! Yleensä. Kokeile sinäkin.
