Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Yhdysvaltoihin mahtuu monta ihmeellistä asiaa. Tällä vasta viikon kestäneellä matkalla rapakon taa olen kiinnittänyt huomiota monenkirjaviin ehtoolliskäytäntöihin.
Pääsin kurkistamaan erääseen yhteiskristilliseen kirkkoon Teksasissa. Valtavan suuri rakennus muistutti konserttisalia. Ikkunoita ei ollut, eikä lavalta löytynyt ristiä: paljon tyhjää tilaa karismaattiselle puhujalle, spottivaloja, bändin instrumentit ympäröivine pleksilaseineen sekä isot skriinit. Raamattuvyöhykkeen megakirkolla oli varaa palkata kolme henkilöä vastaamaan valoista, savusta ja äänentoistosta.
Tämä ei sinänsä yllättänyt. Silmään pisti kuitenkin yksityiskohta seinänvierustoilta. Pöydille oli jätetty koreja, joissa oli joitain pieniltä UHT-kahvimaitopaketeilta näyttäviä mutta punaisia säiliöitä. Läheltä katsottuna tajusin niiden olleen rypälemehua. Kannessa luki englanniksi: ”Tämä on minun vereni.”
Kuvittelin korit kiertämässä mukavasti pehmustetuissa tuolirivistöissä rokin soidessa: Jeesuksen veri näppärästi suihin ja halpa säiliö roskiin. Helppous ennen kaikkea. Jos kyseessä ei ole kuin symbolinen uskontunnustusrituaali ihmiseltä Jumalalle, paketilla ei niin ole väliä. Rahalle löytyy parempaakin käyttöä.
Paria päivää myöhemmin osallistuin suuren luterilaisen seurakunnan iltajumalanpalvelukseen. Se oli sunnuntain neljäs peräkkäinen palvelus ja niistä se, jossa liturgian korvasivat bändin soittamat ylistyslaulut (joista yhdessä Jeesus mainittiin nimeltä) ja jossa pappi ei käyttänyt liturgisia vaatteita. Messun keski-ikä oli nuorekkuudesta huolimatta jossain neljän viidenkympin hujakoilla.
Saarnan jälkeen kauluspaitaan sonnustautunut pastori siirtyi saumattomasti alttarin taakse, tiivisti omin sanoin asetussanat ja jakoi sen mitä hän piti Herran tosi verenä tarjottimelle valmiiksi annostelluista muovipikareista. Oletan niiden tulleen heitetyiksi messun jälkeen kätevästi roskikseen. Sinne vauvanvaippojen ja muun sekaan.
Keskilänteen saavuttuani huumorimiehenä tunnettu kaveri näytti minulle Youtube-videon, jossa esiteltiin uutta tapaa jakaa ehtoollisleipä pöpöjä levittämättä: tämä Purity Host Dispenser pudottaa napinpainahduksella hostian metalliputkesta suoraan käteen ilman kosketuskontaktia. Videon voi nähdä täällä.
Ehkä tämä nähdään Suomessakin pian TV-shopissa. Mainoksessa pappi sitten kertoo, kuinka hän ei voi kuvitella, miten tuli ennen toimeen ilman tätä vempainta.
Mitä nämä käytännöt viestittävät? Sitäkö, että Jeesus asuu nyt taivaassa eikä astu alas tämän maan kamaralle edes ehtoollisessa? Että ehkä Jeesus tulee leipään ja viiniin salatulla tavalla, mutta tapahtumaa ei tarvitse kohdella sen suuremmalla kunnioituksella kuin muuta syömistä ja juomista? Että vaikka Jeesus kosketti spitaalisia, pastorin on hyvä välttää kosketusta pöpöjen tartuttamisen pelossa?
Sitten saavuin kotiin. En Suomeen enkä Englantiin, vaan minusta kotoisalta tuntuvaan jumalanpalvelukseen Eero Saarisen suunnittelemassa Fort Waynen luterilaisen pappisseminaarin kappelissa.
Siellä laulettiin väkevästi Kristus-keskeisiä virsiä. Siellä käännyttiin kohti evankeliumin Herran ääntä, kun teksti luettiin seurakunnan keskeltä. Siellä kumarrettiin alttarille mentäessä – ei ihmisille, materialle eikä sen puoleen käytännönläheisyydellekään, vaan Herralle, joka tuli lihaksi tähän maailmaan pelastaakseen sen. Herralle, jonka edessä jokainen polvi kerran taipuu. Herralle, jonka pyhää verta ei tarjoiltu kertakäyttöastioista.
Jeesuksen todellisessa läsnäolossa on nimittäin samaa pyhyyttä kuin minkä Mooses kohtasi palavassa pensaassa. Kaikkivaltiaan pyhyyden edessä kumarretaan ja polvistutaan, koska se paljastaa oman pienuuden ja mahdottomuuden päästä taivaaseen.
Sen ei kuitenkaan enää tarvitse pelottaa. Uhratun Lampaan ääni nimittäin sanoo rakastavasti: minun ruumiini teidän puolestanne; uusi liitto minun veressäni teidän puolestanne, syntien anteeksiantamiseksi.
