Kirjoittanut
Kahden taiteentekijän kirjoituksia maan ja taivaan väliltä, suurinpiirtein ihmisen kohdalta.
“Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus.”
Nämä Paavalin sanat ovat monille tutut. Ymmärrämme uskon merkityksen pelastuksen kannalta, ja suurin on tietysti rakkaus, mutta mitä virkaa on kolmen suuren keskimmäisellä lapsella eli toivolla?
Elokuvissa sankarit joutuvat usein toivottomilta vaikuttavien haasteiden eteen. Monesti näissä tilanteissa loogista ajattelua edustava hahmo yrittää kertoa, että selviytymisen todennäköisyys on esimerkiksi 0,000039%, ja sankarit yksimielisesti kieltäytyvät häntä kuulemasta. Samalla hetkellä voimme olla varmoja, että he selviytyvät tilanteesta ja että luvassa on hyvää rymistelyä sopivilla kevennyksillä.
Miksi toivo on siis tärkeää? Se ei syleile maailmaa rohkeasti niin kuin rakkaus, eikä ole oikein varma uskostakaan. Pandoran lippaassakin toivo oli pahnan pohjimmaisena kaikkien kauhujen alla. Toivo tuntuu olevan jonkinlainen köyhän korvike sille, mitä ei vielä ole. Juuri tähän vielä -sanaan kätkeytyy toivon ydin. Toivo auttaa meitä katsomaan nykyisten olosuhteidemme yli tulevaisuuteen. Toivo on kourallinen siemeniä, jotka eivät vielä ole satoa. Tuo sadon odotus saa meidät kuitenkin toiminaan sen mukaan, että siitä tulee totta jossakin vaiheessa. Toivo on tärkeää, koska se ei katso tilannetta tai todennäköisyyksiä, vaan muuttaa näkymättömän näkyväksi.
Toivo on niin kuin pieni virtakytkin suuressa koneessa. Suurinkaan kone ei toimi ilman käyttövoimaa ja ilman toivoa mihinkään ei kannata edes ryhtyä. Elokuvissa tällaisissa toivottomissa hetkissä tarvitaan rohkaisua. Se voi olla ystävän sana, inspiroiva puhe, uusi näkökulma tai edes pieni mahdollisuus siihen, että tästä voidaan selvitä. Jos ei nyt aina kunnialla, niin ainakin seuraavaan hetkeen ja sitten taas seuraavaan. Ehkä se toimii oikeastikin – rohkaiskaa siis toinen toisianne ja rymistelkää läpi. Pari keskinkertaista vitsiä matkalla keventää myös kummasti.
