Kirjoittanut
Maija Nyman on kirjailija, toimittaja ja Kansan Raamattuseuran työntekijä.Tarkoitan tässä hengen ilmastoa ja ilmaa. Alkaa tuntua pikkuhiljaa siltä, että on suorastaan noloa olla kristitty ihminen, kuulua kirkkoon, uskoa Jumalaan ja Jeesukseen kiertelemättä ja kaartelematta jonkun Korkeimman kautta.
Uskon ilmaiseminen sotkee toisten ihmisten ajatusmaailmaa, pilaa median ilmaa, sohaisee pahasti monen älykkönä itseään pitävän mielipidevaikuttajan suvaitsevaisuuskäsitteisiin.
Kaikki näyttävät saavan määritellä kristinuskoa ja uskovaisia ihan miten sattuu, mitätöidä oikein olan takaa, nauraa ja vitsailla fundamentalisteille, keitä nämä nyt sattuvat kulloinkin olemaan. Määrittelijät ovat liian usein törkeän ammattitaidottomia, hengen puurot ja vellit menevät heillä täysin sekaisin. Ihan nolottaa joskus puhujan puolesta. Kirkkain otsin väitetään asioita, joilla ei ole mitään tieto- saati totuuspohjaa. Termit menevät suloisesti solmuun, eikä kukaan lähde oikaisemaan eikä saisi siihen palstatilaakaan. Minäkin paasaan enimmäkseen vain kotona tai työtovereilleni ja mitä nyt tässä vähän.
Mutta mitä sitä valittelemaan maailman tilaa. On tätä koettu ennenkin, jopa oman lyhyen hengellisen työurani aikana. Erityisesti 1970-luvulla Tampereen Yliopiston tupakansavuisessa kuppilassa parannettiin maailmaa eri taisteluasetelmista. Siihen aikaan hengen aseet oli teroitettu hyvin, me Jeesukseen uskovat osasimme pitää veret seisauttavia puolustuspuheenvuoroja, kääntää väittelypöytää vastustajaan päin tunnuslauseenamme: Nietzsche ja Marx ovat kuolleet, Jeesus elää!
Nykyiset asetelmat ovat toisenlaiset. On ihanan muodikasta ja seksikästä uskoa epämääräiseen maailmoja syleilevään rakkauteen, self-made-uskonmössöön, johon mahtuu makupaloja vähän sieltä sun täältä. Olennaisinta on olla suvaitsevainen ja avara, samalla autuaan tietämätön.
On aika ryhdistäytyä koko joukolla eli seurakunnalla. Kun seurakunnan paimenet astuvat edellä, me lampaat seuraamme kyllä perässä. Kun paimenet opettavat, lampaat oppivat mihin uskovat ja miksi. Suunta selkiää, ryhti paranee kuin itsestään. Ei tarvitse hävetä uskoa, ei ole pakko olla ihmisten orjia eikä alistua ihan mihin tahansa.
Onhan kuitenkin niin syvää ja suurta saada ymmärtää armon evankeliumi!
Miten minä syntinen muuten jaksaisin elää tänään ja kuolla kerran? Miten vapauttavaa on kääntää katse omasta sielusta ja toisesta ihmisestä ylöspäin, puhtaaseen totuuteen, valoon, ikiaikaiseen, Ristiinnaulittuun.
Minun tähteni hän tuli. Minun syyllisyyteni tähden. On kysymys rakkaudesta, joka on kaukana epämääräisestä ihmiskeskeisestä uskottelusta.
Tuntuu samalla vieraalta alkaa puolustaa jotain näin suurta.
Mutta kenties juuri siksi, kun se on niin suurta, saa ryhdistäytyä.
Kenties juuri näin kesän kynnyksellä, kun toteutuu Hoosean sana 6:3: ”Ottakaamme opiksemme, pyrkikäämme tuntemaan Herra! Hän tulee, se on varmaa kuin aamun koitto. Hän tulee kuin sade, kuin kevätsade, joka kastelee maan.”.
