Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaOlen aina tuntenut viehätystä kiviin. Etelän lämpimiltä rannoilta olen tuonut niitä matkamuistoina. Kotiäitivuosina keräilin kiviä tienvarsilta ja kuljetin niitä lastenvaunujen tavarakorissa pienen takapihamme koristeeksi. Kun sitten aloimme raivata omakotitalotonttia, moreenimaasta nousi kiviä kottikärryittäin: pieniä, isoja ja vielä isompia, niin paljon kuin vain jaksoimme esiin kaivaa. Ja vuosien varrella ne kaikki ovat löytäneet paikkansa pihassamme.
Mutta on olemassa myös kiviä, joita ei kannattaisi keräillä. Nämä kivet ovat pettymyksiä, joita elämä meistä jokaiselle tuo. Ennen kuin huomaammekaan, pettymyksen kivenmurikoista on voinut kertyä kuorma, jota raahaamme mukanamme. Matkanteko tulee raskaaksi, katseemme painuu maahan, emmekä enää näe mahdollisuuksia ja toivon pilkahduksia ympärillämme.
Mutta onneksi elämä voi suoda myös hetkiä, kun kivikuormaamme aletaan keventää. Minulle se tapahtui joitakin vuosia sitten lomamatkalla Kyproksella. Matkan viimeisenä yönä heräsin tuttuihin oireisiin: kivulias, nopeasti etenevä, kiusallinen vaiva, joka teki WC-käynneistä tiheitä ja tuskallisia. ”Ei voi olla totta!” ajattelin. Edessä oli viimeinen matkapäivä, joka olisi jo muutenkin raskas: hotellihuone olisi luovutettava keskipäivään mennessä, matkakassa oli loppuun kulutettu ja lento takaisin kotiin lähtisi vasta keskiyöllä.
Ehkä kuvittelin koko jutun? Mutta ei, oireet jatkuivat, ja tiesin mihin kaikki johtaisi. Kipu yltyisi, kunnes se olisi sietämätöntä, ja ainoastaan lääkekuuri toisi avun ja helpotuksen. Mielessäni sähkötin pikaisen rukouksen ylöspäin: ”Voisitko lykätä tätä nyt edes vuorokaudella, että pääsen takaisin Suomeen!” Samaan aikaan aivoni toimivat kuumeisesti. Tarvitsin apua nopeasti, mutta mistä? Olimme lomakohteessa, jossa ei ollut suomenkielistä opasta. Kieltä en osannut, ja hätääntyneenä ei ajatuskaan tuntunut kulkevan. Tarkkailin oireitani, ja levottomuuteni lisääntyi.
Yön tunteina, varoen herättämästä muuta perhettä, etsin käsiini vihkosen, jossa oli matkanjärjestäjän ohjeita matkaa varten. Muistin, että siinä annettiin myös neuvoja sen varalta, jos sairaus sattuisi yllättämään. Evangelismos-klinikka auki ympäri vuorokauden, luin oppaasta. Evangelismos- klinikka, tavasin uudelleen. Kyllä, niin siinä toden totta luki. Olematon kreikan kielen taitoni koitui tuossa hetkessä pelastuksekseni. En jäänyt pohtimaan, tarkoittiko tuo sana oikeasti sitä mitä uskoin sen tarkoittavan, vaan tulkitsin sen tarkoittavan juuri sitä: Evankeliumi- klinikka! Miten mahtava nimi lääkäriasemalle!
Kivun ja hätääntymisen keskellä aloin aavistella Jumalan puhuvan. Hän halusi selvästi muistuttaa minua jostakin. Enhän ollut unohtanut sitä että minulla oli oma evankeliumi-klinikkani, joka on auki ympäri vuorokauden? Se oli aina mukanani. Ja se oli vain rukouksen päässä.
Rohkaistuneena jatkoin rukousta. Hämmästykseni oli suuri, kun oireet alkoivat helpottaa ja lakkasivat vähitellen kokonaan. Selvisin hyvin viimeisestä matkapäivästä ja lennosta kotiin, ja kun pääsimme takaisin Suomeen tunsin itseni täysin terveeksi. Varmuuden vuoksi kävin kuitenkin lääkärissä varmistamassa, että kaikki oli kunnossa. Ja niin todellakin oli. Ja on ollut siitä asti, tuon Evangelismos-klinikalta saadun ihmelääkkeen jälkeen.
Olin ällistynyt. Mietin, miksi nyt? Olin kärsinyt samasta vaivasta jo vuosia, ja sen puolesta oli rukoiltu ennenkin, aina tuloksetta. Miksi Jumala nyt näki hyväksi parantaa? Ja miksi hänen piti tuoda minut Kyprokselle asti tehdäkseen sen?
Tuona kesänä, jo ennen matkaamme, olin alkanut aavistella, että jokin oli muuttumassa. Oli tullut aika kääntää katse menneistä pettymyksistä pois. Pettymyksistä, joita oli tullut, kun oli rukoiltu tämän vaivan puolesta eikä parantumista ollut tullut ilman lääkäriä ja lääkkeitä. Niistä pettymyksistä, kun oli rukoiltu lasten kuumeiden ja korvakipujen puolesta eikä parantumista ollut tullut ilman lääkäriä ja lääkkeitä. Ja siitä pettymyksestä, joka melkein murskasi alleen, kun rukoilimme vakavasti sairaan poikamme puolesta, eikä parantumista tullut – sillä kertaa ei edes lääkärien eikä lääkkeidenkään kautta.
Tajusin, että kaikki nämä pettymykset olivat kuin kiviä, joista olin vähitellen rakentanut itselleni suojamuurin, jonka takana tunsin olevani turvassa. Ajatusrakennelmani kuulosti seuraavalta: ”Jumala voi kyllä parantaa ja tahtoo parantaa ja varmasti parantaakin – mutta ei minua eikä minun läheisiäni.” Tapani suhtautua sairauksiin ja muihinkin elämän koettelemuksiin oli surumielinen tyytyminen ja alistuminen. Herra on hyvä, mutta hyvyytensä minua kohtaan hän osoittaa aina niin, että hän antaa voiman kestää, mitä tahansa eteeni tuleekin.
Kunnes sitten tuona kesänä koin Jumalan puhuvan minulle lempeästi, vähän tähän tapaan: ”Käännä katseesi pois menneistä pettymyksistä ja kohti sitä päivää, joka on tulossa, kun kaikki on täydellistä ja kaikki on hyvin. Lähde liikkeelle sitä kohti. Ja nyt, kun ollaan vielä matkalla, annathan minulle luvan parantaa ja tehdä hyvää, ihan niin paljon kuin tahdon – myös sinun elämässäsi!”
Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet, aika säilyttää ja aika viskata pois, pohtii Saarnaaja. Olin kerännyt pettymyksen kiviä, nyt oli tullut aika antaa niiden mennä. Aika lähteä kohti uutta.
Millaisia pettymyksen kivenmurikoita sinun mukaasi on matkallasi kertynyt? Syitä ja tapoja pettyä Jumalaan ja elämään on lukemattomia, yhtä monia kuin on ihmisiä ja tarinoita. Pettymyksistä rakennamme muureja, joiden taakse linnoittaudumme. Olemme elossa, mutta emme elä. Olemme matkalla, mutta emme liiku eteenpäin. Millaisen kivimuurin takana sinä piileskelet? Millaista kivikasaa sinä raahaat mukanasi? Olisiko aika viskata pois matkaasi kertyneet painavat kivet, astua avarammalle ja jatkaa matkaa kevyemmin askelin? Sillä koskaan et voi tietää, millä askeleella tulet iloisesti yllätetyksi.
