Kirjoittanut
Kirjoittaja on savonlinnalainen kirjailija ja Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja.Väistyvä arkkipiispa Jukka Paarma väitti, että hyökkäykset kirkkoa vastaan ovat lisääntyneet. Samalla hyökkäykset kristillistä kirkkoa kohtaan ovat muuttuneet yhä rajummaksi sekä yhteiskunnassa että kirkon sisällä.
Professori kehottaa lehden sivuilla luopumaan kasteen seremoniasta. Vapaa-ajattelijat vaihtavat Raamattuja pornolehtiin. Kristinuskon pilkkaaminen saa netissä yhä kovempia muotoja. Kristillisestä kasvatuksesta kehotetaan luopumaan päiväkodeissa ja kouluissa. Sotilaspappeja ajetaan pois armeijasta.
Esimerkkejä kristinuskon vastaisuudesta riittää yhteiskunnassamme vaikka kuinka paljon. Samanaikaisesti on yksi asia jäänyt huomiotta. Samanlainen meno on kiihtynyt myös kirkossamme. Suomen luterilainen kirkko yrittää epätoivoisesti laittaa poikkeavia pappeja ruotuun. Nokian herätys meni jo. Luther-säätiön toivotaan poistuvan.
Piispat kehottavat Luther-säätiön kastettuja luterilaisen kirkon jäseniä ”tekemään johtopäätöksen”. Siis häipykää kirkosta.
Kapituleissa otteet ovat koventuneet. Suvaitsevaisuutta ja moniarvoisuutta edistävä kirkko väittää olevansa avarahenkinen. Eri mieltä saa olla, kunhan olet samaa mieltä.
Luterilaisessa kirkossa toimii systemaattinen bloggaamis-kulttuuri. Minulle bloggaaminen opetettiin, kun lähdin Afganistaniin sotilaspapiksi. Rauhanturvaajien ajaessa jonossa risteykseen oli huolehdittava, ettei kukaan väärä henkilö päässyt autollaan auto-kolonnan väliin.
Kun luterilaisessa avautuu virka tai luottamuspaikka avautuu, nousee heti esille kirkon uskollisten poikien ja tyttöjen bloggaaminen. Sen tehtävänä on varmistaa, etteivät ”väärät henkilöt” pääse riviin. Huonokuntoisinkin lääninrovasti nousee kuin Fenix-lintu tuhkastaan puolustamaan toista huono-kuntoista! Kunhan vain olet hänen kanssaan samaa mieltä.
Tällä järjestelmällä kirkko luulee estävänsä väärien henkilöiden pääsemisen oikeille paikoille. Samalla kirkolta jää huomaamatta, että yhä harvempi ylipäänsä enää edes haluaa näille paikoille.
Ruotsalaisen Peter Halldorfin mukaan ”kristinusko voi parhaiten eläessään taistelutilanteessa, puristuksessa ja joka puolelta uhattuna. Paine työntää kristittyjen seurakuntaa keskuksen suuntaan – ellei kirkko itse ole pettänyt kutsumustaan. Silloin se paineen kasvaessa särkyy kuin saippuakupla. Kevyt evankeliumi älköön sen vuoksi paineisena aikana vaivautuko.”
Halldorfin kuvaama paine voi syntyä mielipidepainostuksena tai aktiivisena vainona. Suomessa se on vielä ensin mainittua. Mutta vielä pahempi ja hienovaraisempi painostuksen muoto on moniarvoisuus, joka oli antiikin aikana tyypillistä.
Moniarvoisuuden perusteesi kuuluu, ettei mikään voi olla toista pyhempää. Antaa kaikkien kukkien kukkia. Moniarvoisuuden vallitessa kaikki on kevyttä light-evankeliumia. Piispat pyörittelevät saippuaa käsissään ja samanaikaisesti uskoontulleet missit kertovat, miten pääsee taivaaseen.
Ahdistaessaan tässä tilanteessa niitä, jotka vielä ottavat perinteisen kristinuskon vakavasti, luterilainen kirkko tekee karhunpalveluksen itselleen. Se lyö itseään puukolla selkään. Kristinuskosta tulee väritön, mauton ja hajuton.
Sellaisesta jumalaton kansa tykkää. Kevennetty light-kristillisyys on muuten hyvä kristinuskon muoto, mutta ahdistuksen aikana se puhkeaa kuin saippuakupla. Sen sisällä on vain kevyttä evankeliumia.
Kristusta lähellä elävä ja Kristusta kohti suuntautuva seurakunta taas elää uhantäyteisessä maailmassa – tuntematta itseään uhatuksi.
