Kirjoittanut
Kirjoittaja on teologian maisteri ja Lähetysyhdistys Kylväjän viestintäpäällikkö. Hän innostuu helposti ja ihmettelee armoa, ehkäpä koko elämän matkan.Prisma tiedotti, että sukkahousut käyvät taas kaupaksi. ”Pidämme deniersukkahousujen indeksiä eräänlaisena arjen palautumisen indeksinä”, tiedotteessa todettiin.
Mutta vaikka olemme siirtymässä vapaampaan arkeen, pitkään jatkuneen eristäytymisen jälkeen moni tuntee vielä epävarmuutta. Helsingin Sanomien kolumnissa Kalle Silfverberg totesi, että vaikka viranomaiset höllentävät rajoituksia, kansa ei välttämättä heti ryntää perässä, sillä olemme tottuneet pieniin ympyröihin. Hän kirjoittaa:
”Viruksen jälkioireena monien asioiden tekemiseen on jäänyt henkinen kynnys, vaikkei olisi erityisen säikky ihminen.”
3. syyskuuta uskaltauduin Helsingin kaupunginteatteriin ja silmäilin katsomossa Niin kuin taivaassa -musikaalin käsiohjelmaa, jossa ohjaaja Jakob Höglund kirjoittaa:
”Rakas yleisö! Tänään seisomme edessäsi ja olemme valmiita tekemään sen, mikä on ollut niin pitkään kiellettyä. Kädet toistemme ympärillä laulamme sydämien ilosta, ja silloin katto nousee taivaisiin.”
Kun valot sammuivat, tuntui kihelmöivälle.
Niin kuin taivaassa -musikaali kertoo maailmankuulusta kapellimestarista, joka saa kuulla, että hänen sydämensä on pettämässä. Niinpä hän vetäytyy julkisuudesta pieneen maalaiskylään lapsuutensa maisemiin, ja huomaa pian johtavansa amatöörien kirkkokuoroa. Erilaiset maailmat, toisinaan kipeänkin tunnistettavat, törmäävät.
Päähenkilö ymmärtää, että hänellä on aikaa enää rajallisesti. Miten se tulisi käyttää? Kun takaseinä jo siintää silmissä, hän ymmärtää, että ”nyt on aika, jonka sain”.
Ennakkomainosten perusteella odotin musikaalin olevan pelkkää vaahtokarkkia, mutta tästä pussista löytyi myös kirpeyttä. Hauras ja vetäytyvä kapellimestari toimii nimittäin triggerinä tehden tuskallisen näkyväksi perheväkivallan ja aikuisten välisen kiusaamisen, asiat, joista kyläläiset ovat oppineet kääntämään katseensa pois. Voiko jo lapsuudessa ihmisiin juntattuja leimoja muuttaa, musikaali kysyy. Yleisöäkin haastetaan tämän kysymyksen äärelle, sillä kehitysvammaiseksi ihmiseksi kirjoitetun Toren roolin näytteli Jaakko Lahtinen, jolla on itselläänkin kehitysvamma. Vau.
Pahiksen rooli on kirjoitettu kylän kirkkoherralle, joka ei kestä uuden tulokkaan suosiota. Kateus ja ylpeys ajavat hänet valtataistelussa yksinäiseen poteroon. Kirkkoherra kuvataan pappina, joka hekumoi toisten joutumisella helvettiin ja on itsessään valtavan ristiriitainen. Jään miettimään, miksi tämä kuva niin usein toistuu eri taideproduktioissa. Annammeko siihen aihetta? Toisaalta draamaan tarvitaan aina konna ja tässä musikaalissa se nyt sattuu olemaan kirkkoherra.
”Polkupyörällä ajamista ei voi oppia yksin”, Lenaa esittävä Oona Arola huudahtaa. Musikaali juhliikin yhteisöllisyyttä, ja sitähän me sosiaalisen eristäytymisen jälkeen kaipaamme. Mikä riemu läikähtääkään, kun lavalla uskaltaudutaan etsimään omaa ääntä ja haparoinnin jälkeen sen annetaan soida koko voimallaan.
Musikaalin nimi viittaa kapellimestarin kokemukseen kielellä, joka on hänelle tutuin. Se on välähdys sinfoniaorkesterin kanssa koetusta maagisesta hetkestä, jolloin musiikki spontaanisti virtaa ja soittajien olemus on yhtä. Tähän hän muistoissaan palaa. Näin musikaali viittaakin siihen kauneuteen, joka näkyy Pyhän Hengen punomassa kristittyjen yhteydessä.
Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä.
Korona-aika on alleviivannut, että tarvitsemme toisiamme. Kalle Silfverbergin muistutus on paikallaan: nyt meidän pitää jälleen opetella elämään. Yhdessä.
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen
