Kirjoittanut
Kirjoittaja on laatinut kirja-arvosteluja mm. lehdille ja Ylen radiokanavalle. TV7 kanavalla viisi vuotta lähetetyn viikoittaisen Kirja ohjelman kyljessä syntyi kirjablogi, jossa arvostelut jo yli 700 kristillisestä kirjasta. Kirjablogi on ja kasvaa edelleen osoitteessa www.reijotelaranta.fi.Unto Martikainen, Kulttuurikuvia Vienasta ja Petsamosta, Omakustanne, 2021
Pohjoiset alueet ja Jäämeren rannat ovat viime aikoina nousseet uutisten aiheiksi. Ilmaston lämpeneminen on avannut uusia laivaväyliä ja siten myös uusia mahdollisuuksia aiemmin tavoittamattomina olleiden luonnonrikkauksien hyödyntämiseen. Entisistä takamaista on tullut poliittisesti ja myös sotilaallisesti tärkeitä. Sen myötä myös tästä alueen historiaa ja kulttuuria käsittelevästä kirjasta on tullut ajankohtainen.
Ahkerasti tasokkaita omakustanteita kirjoittaneen Unto Martikaisen tuore teos Kulttuurikuvia Vienasta ja Petsamosta alkaa kuvauksella alueen historiasta. Alueiden hallinnasta kiisteltiin usein verisestikin aina viikinkien ajoista lähtien. Sekä Novgorod että Moskova havittelivat niitä itselleen. Myös norjalaiset ja ruotsalaiset yrittivät levittää valtaansa samoille nyt Venäjään kuuluville alueille.
Kirjan parissa löysin itärajamme taakse jääneiden alueiden historiasta myös toisen aikahyppäyksen kaltaisen seikan. Eli kuten Saarnaajan kirjassa (1:9) sanotaan: ”Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.”
Vienan, Petsamon ja Karjalan historiaan, kulttuuriin ja hengelliseen elämään perehtyessään törmää väistämättä käsitteeseen ”vanhauskoiset”. Kyse on vainoa erämaiden kätköihin paenneista kristityistä, jotka eivät hyväksyneet teologisia ja liturgisia uudistuksia, joita ortodoksisessa kirkossa tehtiin 1600-luvulla. Tsaarit ja ortodoksinen kirkko yrittivät aina 1800-luvun lopulle asti saada vanhauskoiset ”staroverit” ruotuun. Keinoina käytettiin syrjintää, sortoa ja teloituksia. Kirjassa on rajuja kuvauksia siitä, miten monin paikoin vanhauskoiset mieluummin polttivat itsensä suurina joukkoina luostarikirkkoihinsa, kuin taipuivat luopumaan uskostaan.
Kuvatessaan kielitutkija M. A. Castrénin tutkimusmatkoja kirja piirtää hyvän kuvan siitä, millaista porukkaa nuo vanhauskoiset olivat. Heitä voidaan nimittää Venäjän omiksi pietisteiksi, puhdasoppisiksi. He halusivat pitää vanhasta kiinni ja pakenivat vainoja pohjoisiin metsiin. Sinne he rakensivat omia luostareitaan ja viettivät aikaansa omalla tavallaan rukoillen ja hartautta harjoittaen.
Jotain kovin tuttua tuossakin kuvauksessa on. Myös meidän kirkollamme on omat ”vanhauskoisensa”, joille monet kauniilla asioilla perustellut uudistukset ovat mahdottomia hyväksyä. Samaa ”kristillisen evoluution” vastustamisen tarvetta tuntuu löytyvän myös vapaista suunnista.
Mutta palataan Unto Martikaisen kirjan pariin. Teoksessa on hyödynnetty valtavaa määrää sellaista tietoa, mihin tavallinen ihminen tuskin törmää. Kirjan on osio: Teoksen rakenne ja lähteet. Eri puolilta taitavasti tietoa kokoamalla sekä alueelle tekemillään matkoilla itse kokoamallaan aineistolla kirjoittaja on tuottanut kiinnostavan ja runsaasti kuvitetun kirjan.
Eräs pieni toivomus kirjan parissa viriää. Vaikka lainatuissa lähteissä olisi käytetty vanhoja mittoja, niin tällaisessa teoksessa ne olisi ollut hyvä kääntää metreiksi ja kiloiksi. Leiviskät ja sylet kun ovat useimmille meistä perin outoja ja hankalasti hahmottuvia.
Kirjan nimen mukaisesti kirjoittaja tarkastelee historiaa kulttuurin ja hengellisen elämän enemmän näkökulmasta. Kalevalan runojen taitajat ja kerääjät tuodaan kirjassa esille hyvin. Pienoiselämänkertojen sekä merkittävien kilvoittelijoiden ja hengellisten isien elämästä koottujen tuokiokuvien avulla kerronta laskeutuu tuon tuosta isoista kehityskaarista arjen ruohonjuuritasolle. Kirja avaa myös onnistuneella tavalla lukijalle ortodoksien uskoa ja teologiaa sekä mm. ikoneihin liittyvää hyvin kiinnostavaa dogmaattista taustaa.
