Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaOlen saanut erään venäläisen seurakunnan perhetyöntekijöiltä ystäväkirjeitä monet vuodet. Uusin kirje tuli eilen. Julkaisen sen tässä, luvan päälle:
”Rakkaat ystävämme, me olemme kaikki shokin vallassa ja haluaisimme jakaa teille tuntemuksiamme, että osaisitte rukoilla puolestamme. Virallinen tiedotus sotilaallisen operaation aloittamisesta tuli meille kaikille täytenä yllätyksenä. Ei kukaan uskonut, että niin voisi käydä. Tiesimme, etteivät diplomaattiset neuvottelut olleet sujuneet hyvin, mutta emme silti uskoneet, että tähän tultaisiin. Kun heräämme aamuisin, meidän on vaikea uskoa, ettemme elä painajaista, vaan että tämä kaikki on totisinta totta. Voi miten hartaasti toivoisimmekaan, että tämä olisi pelkkää painajaisunta!
Kun kuulimme asiasta viime viikon torstaiaamuna, lähetimme heti tekstarin nuorelle tuttavaperheelle Kiovaan ja kysyimme, ovatko he kunnossa. (Heillä on kolme lasta.) He vastasivat kuulevansa kaukaista jylinää, tiedämmekö me mitä se on. Oli hirveää ruveta selittämään asiaa tältä puolelta rajaa. Mitä me olisimme osanneet sanoa?
Sitten uutisia alkoi tulla tulvimalla, toiset vääriä, toiset oikeita. Tavalliset ihmiset pelkäävät henkensä edestä, pakenevat kodeistaan, yöpyvät metroasemilla, taistellaan, on kuolleita, on haavoittuneita. Se on melkeinpä enemmän kuin mitä me voimme kestää, sillä meillä kaikilla on tuttavia ja sukulaisia Ukrainan puolella.
Kun tämä konflikti alkoi 8 vuotta sitten, meidän oma poikamme oli juuri armeijassa. Kuulimme huhuja, että varusmiehiä lähetetään keskelle taisteluita. Emme saaneet mitään elonmerkkiä pojaltamme viikkokausiin. Voi minkä kärsivällisyyden koulun Herra silloin meille järjesti! Olen sitä mieltä että olisi paljon helpompaa mennä armeijaan itse kuin lähettää sinne poikansa näissä olosuhteissa.
Heidän niskaansa kaadetaan siellä uutisia ”voitoista”, mutta poika paran on vaikea nähdä Jumalan tahtoa tässä tilanteessa.
Eilen minulle soitti Sevastopolista seurakuntamme nuorten ryhmän jäsen Mikhail. Hän on sotaväessä Krimillä, turvassa tällä hetkellä, mutta pelon ja masennuksen vallassa. Heidän niskaansa kaadetaan siellä uutisia ”voitoista”, mutta poika paran on vaikea nähdä Jumalan tahtoa tässä tilanteessa. Mikhail tuli uskoon juuri ennen armeijaan menoaan eli hän on vasta hyvin nuori uskovainen. Olemme iloisia, että hän voi soittaa meille, ja me voimme koettaa rohkaista häntä; hän on epätoivoisesti sen tarpeessa.
Tapasimme Mikhailin vanhemmat; pystymme totta totisesti kuvittelemaan, miltä heistä nyt tuntuu. He ovat suunnitaan tuskasta ja huolesta, kun eivät voi tehdä mitään poikansa hyväksi. Samalla he koettavat opetella kärsivällisyyttä ja kaiken jättämistä Herran käsiin.
Oikeastaan me kaikki olemme samassa tilanteessa täällä. Voimme vain rukoilla – mikä ei kyllä olekaan ihan vähäinen asia, koska Herra on tämän maailman varsinainen Hallitsija. ”Hänen käsissään ovat kuningasten sydämet”. Rukous muuttaa meitä itseämme, ja se muistuttaa meitä meidän kaikkein tärkeimmästä tehtävästämme: julistaa evankeliumia kuolevalle maailmalle. Herran paluun päivä lähestyy, mutta sitä ennen nämä kauheat asiat muuttuvat yhä kauheammiksi. Samalla ne myös kutsuvat ihmisiä parannukseen ja elämän lahjan vastaanottamiseen Kristukselta.
Vielä yksi asia: tuntuu niin pahalta nähdä ihmisten vihaavan toisiaan, jopa kristittyjen. Toiset ovat toista mieltä tästä tilanteesta, riitelevät ja syyttelevät toisiaan. Meidän seurakunnassamme tätä ei ole tapahtunut, mutta kuulemme todella surullisia uutisia muista paikoista. Sillä tavalla sota on tullut meidänkin keskuuteemme. Rukoilkaa seurakuntien puolesta ja kirkkojen puolesta molemmilla puolilla rajaa, että rakkaus ja yhteys niiden välillä säilyisi. Pyydämme esirukousta myös seurakuntiemme talouden puolesta, nyt kun avustuksia ei tule enää ulkomailta.
Jeesus sanoi: ”Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta”. (Luuk.4:18-19).”
