Kirjoittanut
Kirkko ei voi maailmasta koskaan hävitä, mutta Euroopasta kyllä voi. Jumalan seurakunta tulee aina olemaan maailmassa, sillä sen katoaminen on absoluuttinen mahdottomuus. Sen sijaan jollain paikallistasolla se voi pyyhkiytyä maailmankartalta. Turkki on tästä varoittavana esimerkkinä. Ilmestyskirjassa on sanoma sen alueen seurakunnille. Jos nämä eivät tee parannusta, niiden ”lamppu siirretään pois”. Historiasta tiedämme, että se siirrettiin. Turkista tuli vuosisatojen ajaksi kristinuskosta putsattu maa.
Tällä hetkellä kristinuskon painopiste on vahvasti siirtymässä Euroopasta Afrikkaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Koko maailmassa on lähes 2,5 miljardia kristittyä ja kristinusko on maailman suurin uskonto. Johdamme siis maailman uskontotilastossa. Afrikassa oli viime vuosisadan alussa noin 10 miljoonaa kristittyä, joka oli 10 % mantereen väestöstä. Tällä hetkellä kristittyjen määrä on noin 470 miljoonaa, mikä on melkein puolet kaikista afrikkalaisista. Etiopian Mekane Yesus -kirkko on ollut yksi maailman nopeimmin kasvavia luterilaisia kirkkoja. Vuonna 1959 siihen kuului 20 000 jäsentä ja nykyään yli 5 miljoonaa. Tosin pienessä Tsadin valtiossa luterilaisten kasvuprosentti vuonna 2009 oli 434 %.
Esimerkkeinä kasvavista aasialaisista kirkoista voisi mainita Mongolian, jossa vuonna 1990 arveltiin olleen neljä kristittyä. Tuolloin sosialismin ja ateismin tiukka kontrolli murtui ja ensimmäiset seurakunnat perustettiin. Tällä hetkellä kristittyjen määräksi arvioidaan 50 000 – 100 000. Nepalista sanottiin vuonna 1950, että siellä ei ole ainuttakaan paikallista kristittyä. Tuo umpihindulainen maa avautui evankeliumille ja tällä hetkellä kristittyjä on jo miljoonan verran.
Kaikkein nopein määrällinen kirkon kasvu on Kiinassa, jossa viidessäkymmenessä vuodessa 700 000 kristityn määrä on noussut useaan kymmeneen miljoonaan, joiden arvioiden mukaan jopa 70 miljoonaan. Latinalaisessa Amerikassa on lähes 550 miljoonaa kristittyä ja on vain ajan kysymys, milloin se menee Euroopan ohi kristittyjen määrässä. Kaiken kaikkiaan eteläisellä pallonpuoliskolla on 65 % maailman kristityistä.
Euroopassakin tapahtuu paikka paikoin kirkon kasvua, mutta useimmissa maissa käyrät osoittavat alaspäin. Vuonna 1965 ranskalaisista 81 % piti itseään katolisina, vuonna 2009 heitä oli 64 %. Messussa heistä kävi vuonna 1952 27 % ja vuonna 2006 4,5 %. Suomen tilastot eivät ole juuri kauniimpia. Vuonna 2005 kirkkoon kuului 83,1 % väestöstä ja vuonna 2011 heitä oli 77,2 %. Helsingin hiippakunnan kirkkoonkuulumisprosentti on 65 % ja joidenkin seurakuntien alueella se lähenee 50:tä. Kaikki nämä eivät kuitenkaan käy kirkossa, sillä kirkossa käy noin 1,7 % väestöstä. Tässä meidän täytyy olla lähellä maailman kärkeä. Vertailun vuoksi todettakoon, että nigerialaisista käy kirkossa 89 %.
Siis vanhaa sanontaa mukaillen: ”Ei mene hyvin meillä, mutta onneksi ei mene ruotsalaisillakaan.” Siellä luvut ovat samaa luokkaa kuin Suomessa. Täytyisikö siis muuttaa Afrikkaan tai Kiinaan voidakseen elää kasvavan kirkon keskellä? Tai sitten rukoilla ja toimia sen hyväksi, että numeroiden suunta muuttuu. Tässähän olen kirjoittanut vain tilastoista, enkä lainkaan uskon ja opin sisällöllisistä kysymyksistä. Siinä meillä vanhassa kristikunnassa on vielä vahva pohja, vaikka moderni teologia onkin sitä murentamassa ja maailmaan kumartava kirkko kiusauksessa kadottaa viimeisetkin kirkossakävijänsä.
Kaikesta huolimatta olen optimisti. Jumalan valtakunta on kuin siemen, jonka mies kylvi maahan ja meni nukkumaan. Siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään (kreikaksi: automate), ensin korren, sitten tähkän, sitten täydet jyvät tähkään (Mark. 4:26-28). Tehdään siis parhaamme Jumalan valtakunnan asian hyväksi ja mennään sitten nukkumaan. Jumala hoitaa loput.
