Kirkko ja sen lähetystyö

Esitämmekö evankeliumista vain osatotuuksia? Lähetystyötä ei tehdä maamme rajojen ulkopuolella. Suomi on lähetystilanteessa. Näitä pohtii ja kyselee Risto Ahonen.

Uusimmassa teoksessaan ”Aikakausien käänne kirkon missiossa” (2022) tuottelias suomalainen missiologi Risto Ahonen keskittyy maailmanlähetyksen historialliseen muutosprosessiin. Yleistajuisessa teoksessa hän esittelee ja pohtii mission näkökulmasta raamatullisia perusteluja, kristillisen kirkon ja lähetystyön historiaa sekä yhteiskunnallisia muutoksia. Ahonen maalaa laajalla pensselillä, välillä käydään jopa Kalajoen käräjillä 1838—1839 maallikkoutta pohdittaessa.

Maailma uskonnollistuu jatkuvasti. Uskonnollisuus on kokenut poikkeuksellisen voimakkaan nousun. Kristinuskon ja islamin kannattajien lukumäärät kasvavat vahvasti, eivät pelkästään luonnollisen väestönkasvun perusteella. Tätä uskonnollista tilastollista muutosta Ahonen pitää dramaattisena. Hyvä huomio on nostaa esille kiinalaisen kristillisyyden kasvu, ei vain Kiinassa vaan myös sisällöllisesti ja Kiinan rajojen ulkopuolella. Olisin toivonut vähän tarkempaa analyysia siitä, mitä tässä yhteydessä kasvulla tarkoitetaan, millaista ja missä suhteessa.

Eri puolilla maailmaa ja erityisesti urbaaneissa oloissa maahanmuuttajien uskonnolliset yhteisöt kasvavat. Puhutaan afrikkalaisperäisistä kirkoista, joita usein leimaa helluntailais-karismaattinen kristillisyys. Ne eivät ole vain paikallisia tai kansallisia yhteisöjä, vaan hyödyntämällä tehokkaasti digitaalisia mahdollisuuksia ne tavoittavat ympäri maailmaa kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Lähetyksen vanhoja kuvia ja muutospaineita

Suomalaisen kovin kansallisesti värittyneen kirkollisen keskustelun vastapainoksi Risto Ahonen korostaa jälleen kerran kirkon universaalia luonnetta. Kristuksen kirkko on yksi ja sen olemuksen tulee heijastua jokaisessa seurakunnassa ja jokaisen seurakunnan elämässä. Kirkon ja seurakuntien jäsenet kuuluvat globaaliin, maailmanlaajaan yhteisöön.

Risto Ahonen korostaa sitä, että monella tavalla muuttuneet olosuhteet pakottavat tarkistamaan lähetystyön perusteita ja menettelytapoja. Rakenteiden muutos on aina välttämätöntä. Lähetystyön perusteiden muutoksen tarpeesta olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmän. Ovatko perinteiset painotukset menettämässä merkitystään?

Muutoksen syistä on esitetty useita tulkintoja.

Risto Ahonen kuvaa monisanaisesti ja moneen kertaan läntisen lähetyksen valtakauden päättymistä ja painopisteen siirtymistä sinne, missä enemmistö maailman kristityistä elää. Maanosittain tarkasteltuna uusi enemmistö löytyy Aasiasta, Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Tämän toteamisessa ei ole enää pariinkymmeneen vuoteen ollut mitään uutta. Kulunutta sanontaa “etelän kirkot” ei mielestäni kannattaisi enää käyttää. On silti hyödyllistä kerrata se pitkä historiallinen kaari, joka on johtanut nykyiseen tilanteeseen. Risto Ahonen palauttaa mieliin Edinburghin vuoden 1910 maailmanlähetyskonferenssista lähteneen prosessin, jota arvioitiin samassa paikassa sata vuotta myöhemmin.

Yksi tulkinnoista on, että kun Eurooppa ei ole enää ”maailman keskus”, niin poliittinen ja taloudellinen voima on siirtynyt Pohjois-Amerikan ohella Aasiaan ja Tyynenmeren alueelle. Läntisten kirkkojen ja yhteisöjen holhoava toimintatapa kumppaniensa kanssa ei enää toimi. Risto Ahonen on säästeliäs kuvaamaan sitä uudenlaista holhoamista, jota tapahtuu edelleen kumppanuusyhteyksissä liittyen erityisesti taloudellisiin kytkentöihin. Vanha kolonialismi on voimissaan uudessa muodossa, mistä osoituksena on joidenkin ennen läheisten kirkkojen keskinäisten yhteyksien katkeaminen. Kuka opettaa ja ketä ja kenen uskontulkinta on oikeampaa? Miten lähetysjärjestöjen identiteetti säilyy, kun ne rekrytoivat henkilöstöä työhön kumppanuuskirkoissa? Kokonaiskuva on välillä aika raadollinen. Risto Ahonen raapaisee varovaisesti myös kysymystä lähetystyöntekijöiden lukumääristä ja läntisten lähetysjärjestöjen välttämättömistä muutostarpeista. Niiden tarkastelu olisi vähintään yhden messun arvoinen myös suomalaisesta kontekstista katsoen.

Risto Ahonen kutsuu sitä lähetystä, jota kirkko palvelee, kristillisen kirkon elinhermoksi. Lähetys ja evankelioiminen kuuluvat yhteen.

Evankelioimisen suurimpia esteitä on privatisoituminen, uskon ymmärtäminen yksityisasiaksi, joka ei muille kuulu. Usko kätketään piiloon arvostelun ulottumattomiin. Evankeliumi on kuitenkin tarkoitettu julkisuuteen. Siinä hyvin pienikin asia saattaa puhutella monia.

Kirkko on olemukseltaan missionaarinen. Risto Ahonen toteaa: “Kirkon merkitys tulee lähetystyössä vahvistumaan.” Mitä se tarkoittaa? Risto vastaa: “Kirkon vahvistuva missionaarisuus johtuu lähetyksen teologisesta luonteesta.” Kyse ei siis ole organisatorisista asioista, joista on Suomessakin vuositolkulla kiistelty. Ahosen ajatus näyttää olevan siinä, että kirkko todistaa olemassaolollaan, siis sillä, että se elää ja toimii missionaarisesti. Puhe siitä, että kaikki kirkon ja seurakunnan toiminta olisi missionaarista tai jopa evankelioimista tuntuu pään panemiselta pensaaseen. Stephen Neill muistuttaisi edelleen: “Jos kaikki on lähetystä, niin silloin mikään ei ole lähetystä.” Näin hän totesi toisenlaisena aikana kuin mitä nyt elämme. Risto Ahosen viesti on, että todistus Kristuksesta koskee kirkon perustoimintoja. Siksi kaikki toiminta on myös rukousta ja tilan antamista kolmiyhteisen Jumalan työlle. Toiminta ei ole vain käytännön työtä, vaan elävää spiritualiteettia.

Risto Ahonen muistuttaa tässäkin puheenvuorossaan siitä, että kiistely joko julistuksen tai palvelun, lähetyksen tai diakonian, tärkeysjärjestyksestä on turhaa. Silti hän tuo retorisesti esille esimerkinomaisesti vanhoja asenteellisia ja virheellisiin tietoihin perustuvia käsityksiä. Ehkä aihetta onkin, koska kirkolliskokouksessa käytävistä keskusteluista alkaen kuullaan puheenvuoroja, jotka eivät aina perustu faktoihin ja suuren muutoksen ymmärrykseen.

Ahosen mukaan vähäinenkin kirkon olemuksen ymmärtäminen auttaa hahmottamaan kristillisen todistuksen kokonaisvaltaisuuden. Siksi on kiinnostavaa se, että hän pyrkii avaamaan kokonaisvaltaisuuden, holistisuuden, käsitettä. “Kokonaisvaltaisuus on toimiva uskon kokonaisuus”, mutta sillä ei vielä kyetä avaamaan sitä, mistä Jumalan lähetyksessä on kysymys. Venäjän raakalaismainen sota Ukrainaa vastaan, joka alkoi helmikuun lopulla 2022, on johtanut Risto Ahosen toteamaan, että se “on saattanut kirkon taas uuteen tilanteeseen, jossa siltä kysytään totuudellisuutta, profeetallisuutta ja myös itsekritiikkiä”. Hänelle ominaiseen hienotunteiseen tapaansa Risto Ahonen ei avaa tätä näkökulmaa enempää, vaikka valistunut lukija ymmärtää viestin.

Teoksen fokus on lähetystyö ja vähemmässä määrin Jumalan lähetyksen eli mission tulkinta, joita Risto Ahonen on käsitellyt useissa aikaisemmissa tutkimuksissaan.

Mielenkiintoinen pohdinta liittyy luomisen, luomistyön ja pahuuden kysymyksiin. Jumalan lähetys saa ja voi olla osa luomakunnan uudistumista. Siksi vaikkapa ilmastonmuutoksen haasteet eivät ole vieraita kirkon missionaarisuudelle, päinvastoin. Lyhyesti tulee esille se ekumeeninen keskustelu, jota on käyty pahuuden ongelmasta. Siihen ja samalla missiologiseen keskusteluun kuuluvat oikeudenmukaisuuden ja rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden kysymykset. Vapautuksen teologiasta lukijalle tarjotaan lyhyt esittely.

Yhteinen usko kolmiyhteiseen Jumalaan

Kristillinen usko ei ilmene vain yksilöllisenä hengellisenä kokemuksena, vaan se on aina ollut ja sen tulee olla yhteisöllistä. Jumalan kansa -käsite perustuu Israelin kansan vaiheisiin. Jumalan kansa on vaeltava kansa. Risto Ahonen korostaa sitä, että Jumalan kansa -käsite tekee mahdolliseksi luomisen ja eskatologian yhdistämisen. Jumalan kansa on uuden elämän ja toivon yhteisö.

Mikään paikalliskirkko tai sen osa ei ole samaa kuin Jumalan valtakunta. Silti kirkkoa ei saa irrottaa Jumalan valtakunnasta, koska kirkon tehtävänä on raivata tietä Jumalan valtakunnalle. Kirkko kutsuu ja todistaa. Kirkko on Jumalan valtakunnan ensi hedelmä. Se ennakoi tulevaa elämää Jumalan valtakunnassa. Jumalan valtakunta ei kehity maailmaan inhimillisen kehityksen tuloksena. Maailmassa vallitsee loppuun asti taistelu Jumalan valtakunnan ja pahuuden voimien välillä.

Luterilaisena teologina Risto Ahonen tuo luontevasti esille ristin teologian. Hän kytkee luterilaisen ristin ja ylösnousemuksen teologian oikein missiologisessa keskustelussa paljon käytettyyn sovinnon ajatukseen ja siitä johtaneisiin toimiin.

Pyhän Hengen ymmärtäminen liikkeellepanevana voimana tuodaan esille. Pyhä Henki on läsnä seurakunnassa. Silloin kristillinen seurakunta kaikessa touhuisuudessaan ymmärtää myös eskatologisen luonteensa. Jeesuksen ilmoitus ajan täyttymisestä ja Jumalan valtakunnan ilmestymisestä sisältää kaiken oleellisen Jeesuksen opetuksesta ja toiminnasta.

Risto Ahonen kritisoi Kirkkojen maailmanneuvoston vuonna 2013 hyväksymää lähetysasiakirjaa ”Yhdessä kohti elämää” ja pitää sitä teologisesti epäyhtenäisenä. Erityisenä ongelmana on Pyhän Hengen erillisen roolin korostaminen ja ”elämän”, mitä tahansa sillä tarkoitetaan, ylläpitäjänä ja kolmiyhteisen Jumalan lähetyksen varsinaisena toimijana. Luterilaisesta näkökulmasta katsoen Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus jäävät syrjään. Jumala kolmessa persoonassa kaventuu. Samankaltaisia valikoituja ”hengen” painotuksia oli esitetty jo vuonna 1991 Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa. Ekumeenisen liikkeen uusimmasta keskustelusta olisin toivonut pohdintaa, vaikkapa ”Yhdessä kohti elämää ” -asiakirjassa ja edelleen työstettävästä haasteessa yhteiskunnan marginaaleissa elävien tilanteesta.

Hyödyllinen puheenvuoro

Teoksen loppuun Risto Ahonen on liittänyt suurimman osan siitä artikkelista, jonka hän julkaisi lähes samanaikaisesti ilmestyneessä kirkkohallituksen artikkelikokoelmassa ”Evankeliumin julistaminen tänään. Luterilaisia ja helluntailaisia näkökulmia”. Maininta saman artikkelin julkaisemisesta muualla olisi ollut paikallaan.

Teoksessa on melko paljon toistoa. Tiukempi toimituksellinen työ olisi auttanut. Toisaalta, yleistajuisena esityksenä lukija voi lukea erillisiä lukuja ilman, että joutuu kahlaamaan koko teoksen kerralla.

Tuomo Korteniemen Väyläkirjoja on onniteltava siitä, että se on jatkanut Risto Ahosen missiologisten pohdintojen ja tutkimusten julkaisemista.