Kirkon tunnettuuskysely paljastaa: Kirkko on monelle yhdentekevä

Vastikään julkistettiin seurakuntien tunnettuuskysely, jossa selvitettiin kahdentoista suuren kaupungin asukkaiden odotukset ja mielikuvat kirkkoa kohtaan. Helmi-maaliskuussa 2021 tehdyn kyselyn mukaan seurakunnilta odotetaan ennen kaikkea auttamista.

Kun vastaajilta kysyttiin, mikä sana kuvasi heidän mielestään parhaiten seurakuntaa, vahvimpana sanana nousi esiin hyvä. Sen jälkeen vahvimmat sanat olivat etäinen ja tuntematon.

Vastaajilta kysyttiin myös heidän mielikuvaansa seurakunnista yleensä. Merkillepantavaa on, että jopa puolet vastasi mielikuvan olevan neutraali, ei myönteinen, eikä kielteinen. Minulle se viestii, että kirkkoa pidetään aika värittömänä ja merkityksettömänä. Kirkko ei herätä tunteita puoleen eikä toiseen. Kirkko on monelle yhdentekevä. Toisaalta kirkkoon myönteisesti tai erittäin myönteisesti suhtautuvia oli myös melko paljon, yli 40 prosenttia.

Kirkkoa pidetään kyselyn mukaan myös luotettavana, suvaitsevaisena ja avoimena. Hyviä adjektiiveja, mutta huolestuttavan moni piti myös kirkkoa rutiininomaisena, kangistuneena, varovaisena ja etäisenä.

Kun nyt julkaistun tunnettuuskyselyn tuloksia verrataan edelliseen kyselyyn vuodelta 2018, on mielenkiintoista havaita, että kaikkien myönteisten adjektiivien osuudet ovat pienentyneet ja kielteisten adjektiivien kasvaneet. Muutos ei ole suuri, mutta muutos kuitenkin.

Tulokset käyvät yksiin Kirkon nelivuotiskertomuksen tulosten kanssa siinä mielessä, että kirkolla ei tunnu olevan kunnon otetta kaupunkilaisista. Senkin viesti on karkeasti yksinkertaistaen, että kansa kaikkoaa kauemmaksi kirkosta ja kristinuskosta. Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan suomalaisten usko kristinuskon Jumalaan on lähes puolittunut 20 vuodessa. Vuonna 1999 suomalaisista 47 prosenttia uskoi Jumalaan, vuonna 2019 enää joka neljäs uskoi Jumalaan.

Mitä pitäisi tehdä, jotta kirkkoa ei koettaisi värittömäksi, etäiseksi ja tuntemattomaksi?

Pitäisi elää ja vaikuttaa vahvemmin siellä, missä ihmiset ovat. Pitäisi myös uskaltaa olla henkilökohtaisempi. Kirkko tarvitsee ihmisen ei instituution kasvot. On mietittävä ne tekijät, joita voi ja pitää uudistaa, jotta nykyihminen tavoitettaisiin paremmin. Kirkon pitää uudistua rohkeasti, jotta mahdollisimman moni “kadonnut lammas” löytäisi kotiin, mutta se ei saa tapahtua evankeliumia loiventamalla. On tavattoman tärkeää, että ihminen voisi kokea kirkossa hyväksyntää ja rakkautta. Ihmistä tulee puhutella oikealla kielellä ja tavalla.

Kun jäsenmäärä pienenee ja varat hupenevat, on karsittava rönsyjä. On pakko keskittyä ytimeen, hengelliseen tehtävään. Evankeliumin julistamisen ja opettamisen rinnalla tärkeää on myös Jumalan rakkaudesta kumpuava auttaminen. Kristitty ei voi ummistaa silmiään apua tarvitsevalta lähimmäiseltä. Mutta ensin tulee evankeliumi Jeesuksesta, ja kun usko syttyy sydämeen, se synnyttää (tai pitäisi synnyttää) tekoja eli auttamista. Motiivi auttamiseen syntyy Jumalan rakkaudesta. Kun on tullut rakastetuksi, haluaa välittää rakkautta eteenpäin. Kirkko ei voi kilpailla hyvän tekemisessä hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa, vaan kirkko on olemassa, koska täällä kuollaan, kuten edesmennyt Osmo Tiililä on sanonut. Auttamistyö ei siis voi olla kirkon ydin, vaan ytimen heijastuma. Ydintä on lähetyskäskyn toteuttaminen. Lisäksi tarvitaan rukousta ja avoimuutta Pyhän Hengen toiminnalle. Henki tekee eläväksi ja uudistaa ihmisiä ja ihmisten kautta kirkkoa.

Mutta, vaikka kaikki asiat tehtäisiin mahdollisimman hyvin, evankeliumia pidettäisiin esillä, rukoiltaisiin paljon ja tehtäisiin auttamistyötä, niin silti voi olla, että monille ihmisille kirkko olisi edelleen yhdentekevä. Tarvitaan siis herätys.