Kirjoittanut
Juha Vähäsarja on Elämä -lehden päätoimittaja”Tulkaa kaikki” on Herramme kutsu ehtoollispöytään ja se koskee jokaista ihmistä, joka tarvitsee Jeesusta, anteeksiantamusta ja yhteyttä elävään Jumalaan. Mutta Ehtoollinen ei ole koskaan ollut kristillisessä kirkossa joka miehen ja naisen oikeus. Ehtoollinen on pyhä ateria, joka on selkeästi erotettava muista aterioista: ”Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.” (1. Kor. 11:23-31) Herran pöytä on ollut perinteisesti suljettu niiltä, jotka elävät seurakunnassa julkisesti Jumalan sanan vastaisesti.
Kun ehtoollista aletaan käyttää kirkkokurin välineenä niiden kohdalla, joilla on elävä luterilainen usko ja halu päästä Jeesusta lähelle, se alkaa olla arveluttavaa vallankäyttöä pyhällä asialla. Arkkipiispa uuden virkansa ensitöikseen päätti olla antamatta ehtoollislupaa Maata näkyvissä -festivaalin lähes kymmentuhatpäiselle nuorten joukolle. Kirkkoherrat lopettavat jopa vuosikausia seurakunnan yhteydessä toimineita messuja, koska alttarilla ei ole naispappeja. Inkerin kirkossa vihitylle papille annettiin lupa toimittaa ehtoollisjumalanpalvelus hänen työpaikassaan kristillisessä kansanopistossa kerran vuodessa. Siis tunnustettiin hänen oikea luterilainen pappeutensa, mutta samalla harjoitettiin kiusaamista rajaten pappeuden toteuttaminen mielivaltaisella vallankäytöllä. Inkerin kirkossa on vihitty pappeja vuosikymmenet, mutta nyt asiasta päätettiin tehdä ongelma. Sen sijaan, että piispat iloitsisivat uusista kutsumustietoisista luterilaisista papeista ja siunaisivat heidän työnsä, heidän toimintansa kirkkomme piirissä tahdotaan tehdä mahdottomaksi. Edes järjestöjen palvelukseen rajattuna näille papeille ei tahdota antaa vokaatiota, kutsua.
Edellä mainittu toiminta liittyy ensi sijassa ymmärrykseen Raamatun asemasta: onko Raamattu sanoja jumalasta vai Jumalan sanaa. Tästä käsityserosta riippuen kiistellään pappisvirasta ja virassa toimimisen edellytyksistä luterilaisessa kirkossamme. Pappi saa opettaa lähes mitä tahansa. Hän saa uskoa tai olla uskomatta neitseestäsyntymiseen tai Jeesuksen ruumiilliseen ylösnousemukseen. Kaikki käy, paitsi se, että pitäydyt kristikunnan valtavirran virkakäsitykseen, vaikka ns. vanhauskoisille luvattiin toimintavapaus kirkossamme.
Ratkaiseva asia kirkon yhtenäisyydelle tulee olemaan, annetaanko vanhauskoisille (vanha virkakäsitys ja/tai avioliittokäsitys) tilaa kirkossamme. Se tarkoitta omantunnonvapautta asiassa, joka ei ole valintakysymys, vaan sanaan perustuva vakaumus. Jos ei saa toimia Raamatun ja kristikunnan valtavirran käsityksillä seurakunnissa ja jos vanhauskoisille ei sallita pappisvihkimyksiä ilman julkista manifestaatiota, jossa osoitetaan yhteisvihkimyksiin osallistumisella tai alttariyhteistyöllä naispapin kanssa oltavan kirkon oikeita poikia, ei yhteinen tulevaisuus ole käytännössä mahdollista. Muissa Pohjoismaissa asia on ratkaistu myönteisesti, Suomessa sitä ei tahdota tehdä. Miksi? Tärkeässä Haverisen, Laajasalon ja Forsbergin haastattelussa avataan tätä ongelmaa ja joko riveiltä tai rivienvälistä tahtotila kyllä selviää.
Kannattaako kirkon jättää kutsumustietoisin joukko sivuun ja täyttää tehtävät papeilla, joiden käsitys kristillisestä avioliitosta, virasta, kirkon ydintehtävästä on jotain muuta kuin sitä, millä kirkko on saanut kansaamme vuosisatojen ajan siunata?
Artikkeli on Elämä-lehden 10/2024 pääkirjoitus
