Kirjoittanut
Juha Heinonen on Sleyn nuorisotyön johtaja.Vietämme tulevana viikonloppuna isoskoulutus-leiriä Karkun evankelisella opistolla. Paikalle saapuu vajaa sata lahjakasta, innostunutta ja hyvin motivoitunutta nuorta opiskelemaan Raamattua sekä isosena olemisen aakkosia. Leirin tunnelma on innostava niin leiriläisille kuin myös leirin vetäjälle. Murheet alkavat leirin jälkeen, ensi viikolla. Meidän on valittava kahdeksalle leirille sopiva isosporukka. Valitsemme suuren ryhmän, mutta silti iso joukko loistavia isoskandidaatteja jää pettyneenä ilman riparin isostelupaikkaa. Isosten ylitarjonta on totta myös useissa seurakunnissa.
Isostoiminnan kestosuosioon liittyy myös nuoren seurakunnan mitalin himmeämpi puoli. Moni nuori haluaa kynsin ja hampain isoseksi, mutta muu seurakunnan tai järjestön nuorisotoiminta ei maistu niin mansikalta. Ongelmia aiheuttaa nuorten heikko sitoutuminen seurakuntaan ja sen sanomaan. Pahimmillaan isostoiminta on seurakunnan tutustumisjakson kakkososio, jossa taas kerätään nimiä aktiivisuus-paperiin ja roikutaan mukana isospaikan toivossa. Toiveiden täyttyessä, isostelun jälkeen jäädään seurakunnasta pois yhtä kokemusta rikkaampana. Vielä rajumpi tilanne on silloin, kun isospaikkaa ei löytynyt. Tällöin on hyvä syy katkeroitua seurakuntaan ja jäädä toiminnasta pois.
Mitä me nuorisotyöntekijöinä ja seurakunnan kasvattajina voimme tehdä asian hyväksi? Meidän tulisi rakentaa sellainen systeemi, jossa nuoret eivät sitoudu vain riparihommiin ja isosteluun, vaan identtiteetti syntyy kaikesta seurakunnan toiminnasta. Myös jumalanpalveluksen pitäisi tulla tutuiksi. Toinen ohje on lähimmäisten huomaamisessa ja rakastamisessa. Kunpa osaisimme rohkaista nuoria elämään, kokemaan ja ymmärtämään toisiaan niin, ettei kukaan kokisi jäävänsä ulkopuoliseksi. Tavoite pitäisi olla siinä, että kohtaamme ne, joille isospaikkaa ei löytynyt ja varotaan sitä todellisuutta jossa seurakunnanssa on kahden kerroksen väkeä. Niitä luottotyyppejä jotka ovat isosena ja muissakin tehtävissä ja sellaisia joille ei paikkaa löytynyt.
Näitä periaatteita on helppo kirjoitella junassa istuen, mutta käytännön todellisuudessa meidän työmme, asenteemme ja rakkautemme mitataan. Kuinka hoidamme sen nuoren, joka tuntee tulleensa hylätyksi, kun isospaikkaa ei löydy. Toinen iso haaste on siinä, että saamme nuoret sitoutumaan Jumalan sanan lupauksiin niin, että uskovan identtiteetti kasvaa vapaasti, lain, evankeliumin ja armon kautta. Oltiin sitten isosena riparilla tai varkkarileirillä tai muissa tehtävissä.
